Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Sälää eli tallin tapahtumia, omia ajatuksia, kertomuksia ja kaikkea sekalaista:

25.3. Epäonni jatkuu  

Roni on ollut jatkuvasti takapäästään kipeä. Ronia on yritetty hoitaa   useamman vuoden ajan milloin minkäkin asian vuoksi ja on tehty piikityksiä, leikkauksia, tikkauksia, lääkekuureja, fyysistä ja psyykkistä kuntoutusta ja vaikka mitä. 

Viime klinikkakäynnillä tehtiin Ronille kaikki mahdolliset tutkimukset mitkä voisivat nykyiseen vaivaan jotenkin liittyä. Vähän ennen sitä tehtiin karsinajärjestyissäkin muutoksia mahdollisen stressin vähentämiseksi. Toisin sanottuna Roni on ollut yksin toisella puolen käytävää ja Sintti ja Kunkku vierekkäin.

Ronin hieman epäpuhtaan otj:n askelluksen takia polvi piikitettiin uudelleen ja samalla kinner, vaikka siinä ei näkynyt mitään muutoksia, mutta kun sillä ne kinnerpatit on olemassa niin varmuuden vuoksi kuitenkin piikitettiin. Roni oli myös kolmen viikon Antepsin-kuurilla, joka on mahalääke ja sitä käytetään mahahaavahevosten hoidossa sekä joskus myös oikein hirveälle stressaajalle. Ronillahan oli mahassa se pieni punertava kohta, joten kokeilimme sitä.

Antepsin-kuurin jälkeen otimme videota Ronin liikkeistä sekä tallikäyttäytymisestä. Ronin otj. askeleet raviympyrällä oli omasta mielestäni vähän töksähtelevää. Syksyn aikana se on käyttäytynyt hyvin vaihtelevasti, mutta koko ajan pahempaan suuntaan ollaan oltu menossa. On vihainen toisille poneille, potkii kun takapäähän koskee ja yrittää myös silloin purra. Kun nyt aamuhörinät ovat lakanneet, Ronilla on tallissa tyhjä ilme ja se kiukkuaa jo ilman takaosan harjaamistakin. Toinen eläinlääkäri antoi vaihtoehdoksi laitumelle laiton ja katsoa syksyllä onko se muuttunut tai lopettaa tai uusi (turha)klinikkareissu.

Vika on erittäin todennäköisesti lantiossa, jossa on suurin lihasmassa ettei sitä pysty kuvantamaan eikä ultrallakaan siitä kohtaa saisi luotettavaa tulosta. Lanteen alueen vammoja on erittäin vaikea hoitaa - usein mahdotonta. Ainoa mahdollisuus jatkaa tutkimuksia olisi viedä Roni Hyvinkään hevossairaalaan, jossa on varmaan Suomen parhaat laitteet. Matka olisi kuitenkin Ronille liian raskas kun mitkään kipulääkkeet eivät auta.  Laitumelle laskuunkin on liikaa aikaa vielä.

Ronin hoitoa vaikeuttaa vielä entisestään se, että sitä pitäisi liikuttaa erittäin säännöllisesti kinnerpattien vuoksi ja takapäähän pitäisi saada lihasmassaa polvia tukemaan. Kuitenkin se on niin kipeä, että sitä ei voi liikuttaa, vaan se jumittaa paikoilleen oli kysymyksessä ratsastus satulan kanssa tai ilman, irtojuoksutus, liinailu tai taluttaminen.

Viikonloppuna tein suuren ja vaikean päätöksen, että Roni lopetetaan. Roni on ollut täällä monta vuotta ja se on opettanut ratsastuspelkoisia, ollut innokkaana koe-eläimenä uusia koulutustapoja opetellessani ja se on ollut täydellisen ponin kopio terveenä ollessaan. Jos joku muistaa Amin, Roni ja Ami ovat olleet todella samanlaisia, sellaisia millaiseen tulokseen hevosjalostuksella olisi tultava luonteen puolesta.

Enimmittä puheitta, Roni lopetetaan huomenna aamupäivällä. Eilen Ronista otettiin viimeiset valokuvat ja sitä hoidetaan huomiseen asti aivan normaalisti. Valitettavasti emme saaneet ketään ampumaan, mikä olisi minun mielestäni hevoselle armollisempaa, joten eläinlääkäri käy lopettamassa myrkkyruiskeella.

Jottei elämä olisi liian helppoa, Nemo on saanut jonkun pöpön ja sillä vuotaa jatkuvasti toinen silmä ja se on alkanut yskähtelemään. On mahdollista että Roni on tuonut jonkin pöpön mukanaan klinikalta, lauhalla ilmalla kikkailemani ilmanvaihtolaitteen vuoksi(liian suuri veto) tai sitten jostain ihan muusta syystä. Eläinlääkäri katsoo samalla Nemon silmää ja jotain troppia ehkä kokeillaan yskimiseen. Sittenpä sen näkee. 

Vielä pystyy ajattelemaan ihan tolkullisesti, vaikka monen monta unetonta yötä olen viettänyt. Huomenna kaikki todenäköisesti päässä räjähtää, mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehkä se sitten olisi kuuluista kohtalo, ettei Mörköpäivää tullutkaan viikonloppuna.

Vaikka Emännän lisäksi taloudessa ei tällä hetkellä oli hevoshulluja, on muillakin totuttelemista kun Farmilla on vain kaksi hevosta.

10.3 Hoviväki

Kunkku on keksinyt käyttää omaa loimeaan jonkinlaisena haarniskana taistelussa sähköpaimenta vastaan. Mistä se älyää, että kun laitat sen juuri se loimi päällä aitaan, se kokeilee saman tien toimiiko haarniska? Jos laitat minkä tahansa muun loimen, se ei jää kokeilemaan vaan ottaa ne ylväät ja uljaat muutamat juoksuaskeleet kohti heinäkasaa ja jää sinne syömään aivan tyynen rauhallisena.

Koska Kunkku on päättänyt toimia näin, on hänen Säkäkorkeudelleen nyt varattu sonniaita, jossa se joutuu nyt olemaan ylhäisessä yksinäisyydessä aina kun haarniska on niskaan viritetty. Ajattelin sen huutelevan epätoivoisena muille, ja olin jo varautunut omaan pahanmielen tunteeseen siirtäessäni Kuninkaan pois alamaistensa luolta.

Yhtään ainoaa epätoivon hirnahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja tuntui paremminkin että hän on vallan tyytyväinen omaan kaksioonsa. Kunkullahan on kaksi katosta käytettävänään. Kunkku myös välillä tuntuu ihmettelevän lehmien käytöstä ja yrittää jos jonkinlaisilla tempuilla saada niiden huomion itseensä. Vaan ei ne reppanat ymmärrä. "Valot päällä eikä ketään kotona"-sanonta sopinee tähänkin tapaukseen.

Talliin tuodessa Kunkku löntystelee kuin vanha ruuna ja seisoo paikallaan käytävällä niin kauan kunnes loimi on irroitettu. Kun Kunkku on karsinassa, ei se paljon hötkyile vaikka joutuu odottamaan että muut tuodaan talliin. Monesti annan muiden nuuskia Kunkkua kaltereiden läpi ja sopu säilyy herraskaisten kesken. Ei turhanpäiväisiä kiljumisia tai muitakaan tyhjänpäiväisiä höpötyksiä. Maastossa on sitten mukava porukalla mennä, kun ei koko ajan tarvitse pelätä että joku eläin saa joltain toiselta monoa. 

Jännä kyllä Roni ottaa kuitenkin maastossa johtajan roolin ja The kuningas vain pitää Ronia syöttinä möröille ja Sintti saa vartioida takapäätä. Tosin Sinttura ei kauhea innokas olisi jäämään viimeiseksi ja se odottaa malttamattomasti ratsastajan laukkapohkeita. Voi sitä ponien riemua kun ne pääsevät vähän kirmaamaan!

Tässä se siis on, koko hovi. Kuningas ja kaksi enemmän tai vähemmän nöyrää palvelijaa. Me ihmisethän sen sijaan emme kuulu edes siihen sakkiin, sillä mehän palvelemme myös palvelijoita. Sekoitamme heidän puurojaan, teemme uljaita kampauksia, hieromme, puemme mitä uljaimpia vaatteita ja annamme heille kaiken ylimääräisen ajan. Ja ihan vapaaehtoisesti. 

 

 

8.3 Epäonnea 

Pikkuponin osuma ei sitten ollutkaan ihan pieni, mutta ajettelin että eiköhän se koipi siitä parane. Kuitenkin jalka meni jatkuvasti vain huonommaksi ja huonommaksi, joten oli pakko vääntäytyä lääkäriin, vaikka arvelin sen kyllä olevan ihan turha reissu. Ei siellä jalassa kuitenkaan mitään olisi.

No niinpä sitä tohtori aikansa tutki ja selvisi että nilkan ja jalkaterän repeämähän sinne oli tullut. Jalka kevytkipsiin ja sitä pitää käyttää aluksi nyt 2vkoa. Kipsi oli niin iso, että jouduin lainaamaan Isännän varrettomia kenkiä. Varrettomia kenkiä en kuitenkaan koskaan käytä ratsastaessa ihan turvallisuussyistä eli ratsastus jää nyt tauolle ja minä sairauslomalle. 

Eipä Ronin kuntokaan kovin ole kohonnut. Ei viimeksi potkinut kun laitoin loimea sen syödessä, mutta heti kun harjaa mahan alta tai takapäästä, niin Ronin ilme on sellainen ettei tee mieli jäädä onneaan kokeilemaan kuinka paljon kestää jynssätä.

Vaikka Roni on saanut nyt Antepsinia ja takajalan niveliä piikitettiin, se on käyttäytyy edelleen epä-Ronimaisesti. Vielä olisi jonkin verran tabletteja jäljellä ja ihan pienen pieni toivonkipinä on, sillä se ei ole nyt hyökkinyt karsinan kaltereihin tai ollut aivan raivona loimittaessa, mitä se oli vielä kuukausi sitten. Edelleen kuitenkin epäilen, että vika on lanteen alueella. Sitä on kuitenkin mahdotonta tutkia. Mitään suuria lihaskireyksiä ei ole missään. Nyt Roni aristaa myös selkää läheltä lannetta, satulan kohdalta ei ollenkaan. Tällaiset mystiset vaivat ovat kaikkein ärsyttävimpiä.

Ensi viikolla vielä juoksutusvideota klinikalle, jotta näkee käyttääkö se takapäätä täysin puhtaasti. Yksi mahdollinen arveluni on se, että kun Kunkku onnistui potkaisemaan Ronia ihan kunnolla juuri sinne lanteen alueelle, siitä on tullut jokin pysyvä vika. Ronin ärvästely alkoi se tapauksen jälkeen, juuri kun sitä oli saatu houkuteltua liikkumaan hyvin myös kentällä.

Tässäpä riittää pohdittavaa. Ei ole eroa liikuttaako Ronia ilman ratsastajaa, ratsastaen vaiko onko täysin vailla ohjattua liikuntaa.

3.3 Hevosella on väliä

Hevosia on erilaisia. On säpäköitä, lapatossuja, itseensä ottavia nirppanokkia, karjaita, jokaista oksaa pelkääviä, rauhallisia lössyköitä joita mikään ei hetkauta, hitaita, nopeita, laiskoja ja reippaita. Listaa voisi luetella vaikka kuinka pitkälle, mutta jääköön tämä tähän ettei lukija pitkästy kuoliaaksi.

Ihmisiä on myös erilaisia ja ihmisestä riippuen he valitsevat itselleen sopivan ja mielekkään koulutuksen ja työn. Ero hevoseen on se, että ihminen voi valita oman työnsä, mutta hevonen ei. On ihmisen vastuulla etsiä hevoselle sopiva työ. Jos hevoselle valitaan vääränlainen työ, sen kouluttaminen ja sen kanssa työskentely on sama asia kuin lukisit EU- säädösten kapulakieltä ymmärtämättä yhtään mitä luit. Eli kaikki on ihan yhtä tyhjän kanssa.

Hevosilla on ns. eri herkkyysasteita. Roni on hyvä esimerkki herkästä hevosesta. Toisaalta se on myös sellainen katselija, että jos itse jää tuijottamaan jotain, se jännittyy varmasti. Mutta se myös luottaa paljon ratsastajaansa, kun ratsastaja pyytää sitä rohkeasti etenemään. Sen kanssa on mukava tehdä asioita, kun pystyy käyttämään hienon hienoja apuja. Roni kyllä kantaa rauhallisesti istuvat lapsetkin käynnissä, mutta jos kunnolla ratsastamaan aletaan ja vauhti nousee, niin selkään ei todellakaan voi kokematonta ratsastajaa laittaa. Siksi siitä ei ikinä voi tehdä ratsastuskoulun opetushevosta, jota käy kaikenlaiset ihmiset ratsastamassa. 

Toinen esimerkki voisi olla meillä kerran ollut tamma Vimma. Hyvin hitaanpuoleinen, mutta ei toisaalta koskaan jäänyt mitään tuijottelemaan. Ei kauhean herkkä eikä miellyttämisen haluinenkaan. Se oli vaan sellainen tasainen tallaaja ja kohtuullisen juntti. Eipä ottanut montaa laukka-askelta vahingossakaan. Enkä muista että olisi ikinä mistään säikähtänyt. Joskus mietin liikkuuko sen päässä mitään. Valot oli päällä mutta toisaalta ei ketään kotona. Tällaisen hevosen ammattina olisi paras olla jokin yksinkertainen ja rauhallinen tehtävä. Meni kyllä kuuliaisesti ihan alkeistunnit kun sai tehdä yksinkertaisia tehtäviä ja selässä olisi saanut seistä vaikka päällään hevosen hievahtamattakaan. 

Vimmalle paras tehtävä oli kuitenkin olla työhevosena ja maastokölkyttelijänä. Maisemat eivät kovin tiuhaan vaihtuneet, mutta hevonen teki parhaansa, sen oman kapasiteettinsa rajoissa.

Kun hevosia aletaan kouluttamaan, täytyy ottaa ensimmäisenä huomioon herkkyys ja kaikki muut hevosen ominaisuudet. Kaikki ne vaikuttavat siihen miten hevosta kannattaa opettaa ja kuinka pitkälle sitä on ylipäätään mahdollisuus opettaa.  Vimma oli hevonen, joka varmasti opetti minulle sen, että on ihan turha yrittää vängätä jotain asiaa kuukausi tolkulla, jos se ei vain johda mihinkään. Jossain  tulee joskus väkisin raja vastaan vaikka kuinka yrittäisi.

Eli koulutustapa ja työ hevosen mukaan.

 

1.3 Aika ennen hevosta ja melkoinen mysteeri

Kun ensimmäisen kerran pääsin lähelle lehmiä( tuota ennen mummolassa oli lehmiä, mutta sieltä ei ole juuri muistikuvia), meillä oli jättikokoinen sonni Uuno. Itse olin ehkä 4- vuotias. Uuno oli varsinainen mahtisonni ja kyllä se joka kerta säikäytti kun sen ohitse kulki. Mahtava MUUU laittoi koko navetan lehmät seisomaan asennossa kuin sotilaat ikään. Ja voin vieläkin kuvitella sen puhaltavan valtavan ilmamassan kasvoihin, kun kuljin sen ohitse. Silloin me lapset emme koskaan pitäneet punaisia vaatteita kun kuljimme navetassa. Uskoimme sonnin suuttuvan ja pääsevän irti parrestaan, vaikka tosiasiassahan näin ei ollut.

Lapsena, ennen kuin saimme hevosen, me ratsastimme lehmillä. Silloin oli parsinavetta ja aloitimme ratsastuksen aina parren ensimmäisestä lehmästä ja siirryimme siitä aina seuraavaan ja seuraavan lehmän selkään, kunnes koko kymmenen lehmän rivi oli käyty läpi. Lehmät tuskin siitä kauheasti nauttivat, mutta harjaamisesta ne kyllä pitivät, harjasimme nimittäin aina lehmät selästä ratsastuskierroksella. 

Vasikoille olimme siskoni kanssa viritelleet valjaat. Ne toki eivät olleet ihan pieniä vasikoita, mutta sen kokoisia kuitenkin, että niille mahtui todella ison hevosen riimu valjaiksi. Valjaihin kiinnitettiin naru ja siihen pulkka. Talutimme kaikkia suosikkivasikoitamme kesällä pannasta, joten ne olivat tottuneet jo valmiiksi taluttamiseen.

Vasikka talutettiin pihatien päähän ja yritimme parhaimman mukaan keretä pulkan kyytiin kun vasikka oli käännetty pää kotia kohti. Vasikat pinkoivat aina navetalle ja oven edestä ne saatiin aina pyydystettyä uudelleen. Yksi vasikka oli melkoinen jallittaja, mutta se oli vasikoista vahvin ja juoksi nopeimmin. Se oli myös hyvin itsepäinen otus. Sen kyytiin harvoin ehdimme päästä, kun se jo ennen kääntöpaikkaa pääsi pyörähtämään kotia kohti. Ja mitäpä me pikkuiset tenavat sille mahdettiin, lensimme vain naamalleen lumeen ja juoksimme vasikan perässä navetan ovelle. Kovin montaa kertaa emme jaksaneet, sillä vasikka juoksutti enemmän meitä kuin me sitä.

Siskoni oli paljon rohkeampi kuin minä. Hän ratsasti lehmillä myös laitumella. Lehmä oli siis isolla laitumella täysin irti. Ei tainnut kertaakaan heittää Mansikki siskoa alas. Itse tyydyin ratsastamaan lehmien ollessa turvallisesti kiinni.

Myös muita jännittäviä muistoja lehmistä löytyy. Kaikilla lehmillämme (ayshiret) oli siihen maailmanaikaan sarvet. Oli tietysti jännää koskea lehmän sarveen ja kokeilla miltä se tuntuu. Myös turpaan oli mielenkiintoista koskea, sillä se näytti melkein delfiinin iholta. Koska lapsena pitää tehdä jotain todella tyhmää, niin me emme olleet siinä suhteessa lainkaan poikkeus.

Oli mukava silittää päästä kilttiä lehmää. Mutta koska jännitys on aina kiinnostavampaa, piti kilpailla kuinka kauan pystyy pitämään kättä lehmän sarvessa tai jossain muussa kohtaa päätä. Kavereille, joilla kenelläkään ei ollut lehmiä, tämä oli myös kovin koukuttavaa ja jännittävää leikkiä. Eniten pisteitä sai vihaisesta lehmästä nimeltä Öönä. Se oli hyvin pitkäsarvinen ja ilkeän näköinen, kapeanaamainen lehmä.  Se potki lypsettäessä, puski toisia lehmiä ja varmasti yritti tökätä sarvella jos suinkin pystyi, oli kohteena sitten toinen lehmä tai ihminen. Koska Öönä oli kaikkein vihaisin lehmä, voittaja oli se, joka pystyi sen päähän koskemaan. En muista saiko kukaan sen päähän sitten loppujen lopuksi kuitenkaan koskaan koskettua.

Näin jälkeenpäin ajattelen, voisi kuvitella että tämä Öönä-lehmä halusi vain olla rauhassa eikä pitänyt ylimääräisestä härppimisestä tai hälinästä. Ihan kuin hevonen, joka haluaa olla rauhassa omassa karsinassaan eikä pidä siitä, että lauma tenavia tulee jatkuvasti sitä "paijaamaan". Voitte ehkä kuvitella miltä hevosesta tuntuisi olla pilttuussa jatkuvasti häirittynä, ainoa keino päästä häiriötekijöistä eroon on näykkiä ja potkia. Öönä ilmaisi sen sarven heilautuksena ja potkimisena. Öönä hallitsi navettaa ja meitä tenavia. Sen selkään ei koskaan kiivetty, sillä se osasi kyllä hyppiä metrin ilmaan. 

Kun sitten monen vuoden säästämisen jälkeen (ja kun saimme vielä lisäksi  "sponsorirahaa") ostimme oman hevosen, jäi lehmätkin vähän enemmän rauhaan. Toki kun lapsia on useampi, piti ratsastusvuorot jakaa kristillisesti tasan. Silloin kun ei ollut oma vuoro, ajettiin talvella vasikoilla ja kesällä leikimme keppihevosilla. Silloin keppihevosina toimivat erilaiset luudat, kuten rikkaharja ja joskus jopa rikkalapio...

Lapsena lehmät olivat jännittäviä ja hauskoja eläimiä (silloin kun ne pysyivät aidassa eivätkä karanneet keskiyöllä naapuriin tai äidin kukkapenkkiin). Silloin muistettiin kaikkien lehmien nimet ja jokaisen lehmän luonne. Nykyään lehmät ovat enimmäkseen sarja numeroita ja kaikki näyttävät samoilta, ellei niissä ole ole jotain erikoista kuviota, josta varmasti tunnistaa oikean eläimen. Lehmien kanssa ei olla tekemisissä muuta kuin pakkotilanteissa, kuten siirto laitumelta toiselle, terveydenhoito jne. Kuitenkin lehmillä on nykyään usein paljon paremmat oltavat. Saavat olla irti pihatossa ja pääsevät ulkoilemaan talvellakin. Onpa monessa navetassa automaattinen lehmäharjakin, johon ne saavat itseään puhdistaa. Lehmillä ei usein ole myöskään sarvia, jolloin ne voisivat toisiaan tai hoitajaa vahingoittaa. 

Lehmät itsessään eivät ole muuttuneet. Toki niitä on jalostettu sopimaan eri käyttätarkoituksiin kuten hevosiakin. Luonteeltaan lehmät ovat hyvin itsetietoisia ja paksunahkaisia. Jos ne päättävät jotain, saa olla kyllä varsinainen lehmäkuiskaaja, jotta ne saa tekemään toivotun asia. Kokeileppa saada lehmän turpa pois rehusankosta, ei muuten onnistu ihan helposti, vaikka toki on pieniä "kikkakolmosia" joitain asioita helpottamaan.

Lehmät ovat myös yhtä sottaisia eläimiä kuin ennenkin ja tässä tulee se asia, joka vieläkin mietityttää. Miksi lehmät menevät makaamaan mahdollisimman sottaiseen paikkaan? Kun olet kuivittanut eläinsuojaan paksun olkipatjan, jonka päälle olisi mukava mennä itselläkin köllöttämään, ne varmasti sontivat patjalle ja sen jälkeen pistävät sen päälle makaamaan.

Kuivikepatja lähtee yleensä likaantumaan ja kostumaan reunoista ja vaikka muualla olisi paksu patja, ne vääntäytyvät väkisin juuri sinne makaamaan.  Aivan hävettää kun lehmillä on välillä hirveät sontaläntit takapäässä ja etujalkojen välissä. Välillä niitä on jouduttu pesemään, ovat ne niin karmean näköisiä. Onneksi talvikarva alkaa kohta vaihtumaan kesäkarvaan ja sonnat lähtevät siinä samalla pois. Laitumella ei lyhyeen karvaan lika niin tartu. Kumminkin sielläkin monen hehtaarin peltoalueelta, ne etsivät sottaisimman paikan mennä makaamaan, vaikka olisi monta hehtaaria puhdasta peltoa.

Nyt kun ystäväni on selvittänyt minulle edellisen mysteerin, vasikkapipon tarkoituksen, tässä olisi nyt kaikille seuraava mysteeri ratkaistavaksi.

 

28.3 Terveydellisiä ongelmia

Ronia on käytetty Oulun klinikalla  useita kertoja. Tilannehan on takapolvien osalta ollut melkoinen. Ensimmäisellä kerralla ne hakautui (eli jumittui) hetkellisesti liikkeessä, joten takapolvet olivat hieman löysät. Laukka oli matalaa ja protestoi laukannostoja. Kintereistä löytyi kinnerpatit, mutta eläinlääkärin mukaan ne olivat niin oireettomat kuin ne voisi olla. Tästä lähti oikein kunnon takapään lihasten kasvatus. Ronilla kuitenkin jäi suuri suuri ongelma kentällä menoon, sillä siellä se jumitti. Tiellä tai pellolla se teki kyllä kaikki mahdolliset hienoudet, mutta kentällä täysi stoppi päälle.

Todella pitkään yritettiin, mutta takapää ei edelleenkään tullut kuntoon. Molemmat takapolvet operoitiin ja Roni sai kipulääkkettä, sillä sitä piti kuitenkin liikuttaa, että takapolvet paranisi oikealla tavalla. Kintereet kuvattiin ja ne oli kinnerpateista huolimatta hyvät. Roni alkoi jo olla parempi ja kun tuli laidunkausi, niin se oli jopa hyvä kun sai kasvatella lihaksia laitumella laukkoessaan. 

Laitumelle ollessaan sille tuli kuitenkin mystinen haava ja siitä seurannut tulehdus kaulaan, jolloin sillä ei voinut ratsastaa ja ötökkämäärän takia sitä piti pitää tallissa. Pikkuhiljaa sillä kuitenkin pystyttiin taas aloittamaan ratsastus.

Ronin hyvä jakso keskeytyi kuitenkin dramaattisesti, kun Kunkku pieksi sen aivan täysin. Roni sai kipulääkkeet ja antibioottia. Roni oli todella kipeä ja siitä hetkestä alkaen kaikki hevoset olivat yksin aitauksissaan. 

Pikkuhiljaa kun kuntoa päästiin nostamaan ja Roni ei enää protestoinut laukannostoja ja alkoi jopa menemään kentälläkin. Kun kunto oli jo kohdillaan ja Roni olisi ollut täysin valmis aloittamaan kenttätyöskentelyn, se alkoi käyttäytymään karsinassa huonosti. Jatkuvasti korvat luimussa, loimea laittaessa yritti näykkiä ja nosteli takajalkoja. Käytöksestä näki että jotain oli nyt pielessä ja pahasti. Eipä mennyt kauaa kun se jo aloitti jumittamisen. Ratsastus jouduttiin taas lopettamaan ja piti varata aika klinikalle Ouluun.

Oulussa eläinlääkäri huomasi, että se oli alkanut ontumaan takajalkoja. Itse en sitä ollut huomannut, oli hyvä että ratsastus keskeytettiin. Oikeassa takajalassa oli taas polvessa vaivaa, se oli tulehtunut. Ronille pistettiin vahvaa kortisonia polveen ja se sai puolen vuoden teurastuskiellon, joka merkittiin passiin.

Ronia alettiin kuntouttaa taas eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti. Muutamana päivänä Roni meni hyvin ja käyttäytyi normaalisti kiltin ponin tavoin, mutta eipä aikaakaan kun se taas alkoi luimistelemaan ja sitten taas jumittamaan. Roni alkoi myös Nemoa jahtaamaan aidassa, vaikka ne normaalisti söivät heiniäkin vierekkäin. Pikkuponit jouduttiin siis erottamaan omiin aitauksiinsa.

Taas varattiin aika klinikalle ja päätin että se olisi sitten viimeinen kerta. Pyysin eläinlääkäriä tekemään ihan kaikki mitä hän vaan piti yhtään edes mahdollisina kivun aiheuttajana.

Aloitettiin katsomalla ontuuko Roni. Se oli takapäästä jo paljon parempi, oikeassa takajalassa oli hyvin pientä epäpuhtautta. Takajalka ja kinner kuitenkin piikitettiin. Mahasta otettiin hiekkaröntgen ja se oli puhdas. Maha myös tähystettiin. Limakalvolla oli hyvin hyvin pieni, juuri ja juuri punainen alue. Varsinaista mahahaavaa ei oikein voinut sanottu olevan, mutta laskettiin se luokkaan 1 kuitenkin kuuluvaksi. Tietysti muutenkin tunnusteltiin päästä häntään, mutta mitään ei löytynyt. Vähän kuitenkin vitsailtiin, että onko Roni suuttunut kun siltä on kerran jätetty pää pyyhkimättä sateen jälkeen;). 

Roni sai antepsin mahalääkkeen, jota annetaan kolmen viikon ajan. Liikuntasuunnitelmaa noudatetaan parhaimman mukaan. Kolmen viikon jakson jälkeen olisi tarkoitus vielä lähettää Ouluun videota Ronin liikkeistä. Toisin sanottuna Ronille annettiin kolme viikkoa aikaa parantua. Mikäli tämä mystinen vaiva ei lopu, eli se ei edelleenkään liiku täysin puhtaasti ja/tai käytös muutu normaaliksi, Ronia ei voida enää pitää edes seurahevosena. Sen täytyy olla todella kipeä silloin kun se käyttäytyy huonosti. 

Vielä olisi kaksi viikkoa aikaa ja toivon todella että saamme Ronin vielä kuntoon!

 

25.3.  Kun maailma pikkuponin päälle kaatui

Sintturalle oli varattu hammaslääkäriaika sillä arvelin sen suussa olevan jotain pahastikin vialla. Sehän oli todella laiha Farmille tullessaan ja se pelkäsi suun seutuun koskemista. Aluksi pelkkä riimun laitto oli sille hyvin epämiellyttävää, sillä jos riimu ei sujahtanut päähän heti, poni panikoi. Se oli ihan selvää panikointia, ei mitään tahallista temppuilua. Kilttihän se oli, mutta on uskomattoman hankalaa saada ponille riimua silloin kun se tuntuu luikahtavan riimusta kuin saippua hyppysistä.

Lukemattomien toistojen jälkeen suupieliin koskeminen alkoi onnistumaan ja Nemo antaa lastenkin laittaa riimun ihan kiltisti päähän. Pystyy silittämään turvasta jne. Kuolaimia sille ei koskaan hankittu ihan siitä syystä ettei kammon aiheuttajaa tiedetty. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että sillä on suu ihan romuna ja pahennan tilannetta tunkemalla sille rautaa suuhun. Sillä onkin ollut tähän päivään asti pienen pieni hackamore.

Koittipa sunnuntai ja kauan odotettu hammaslääkäriaika oli viimein tullut. Nemo seisoskeli karsinassa kun hammalääkäri kärräsi kamppeitaan asemiin. Aluksi on tapana tutkia sormin hieman suuta, mutta minä tyhmänä en muistanut että se ei olisi ollut kovin fiksua tämän ponin kohdalla, vaikka sen nokkaa olikin lääpitty tarkoituksella ihan totuttelun takia. Tässä kohtaa tein suurimman mokan, mikä hävettää vieläkin! 

Sinttura oli kuin viulun kieli kun siltä kuunneltiin hengitysäänet. Äskeinen suun kopelointi yhdistettynä uuteen ihmiseen= ei hyvä. Stetoskooppi oli maailman hirvittävin asia sillä hetkellä pienen ponin mielessä.

Hammaslääkäri haki Nemolle suoneen laitettavaa rauhoitusainetta, mutta Nemo jännitti kaulan aivan pinkeäksi eikä suonta meinannut löytyä. Lisäksi se säpsähti heti kun suoni löytyi ja sittenhän neula meni huti. Runsas karvoitus pikkuponin kaulassa ei myöskään helpottanut asiaa. 

Koska Nemo alkoi hyppimään pystyyn, tai kuten lapsemme tapasivat sanoa "nostamaan keulia", siinä vaiheessa hain läpsyraipan, ettei poni pomppaa päälle. Ihmisen päälle hevonen ei saa KOSKAAN tulla ja jos yrittää, siitä seuraa rangaistus.

Nemolla on tapana tehdä niin, että kun se alkaa venkoilemaan, se hyppää pystyyn. Se saattaa olla aivan rauhallinen ja kerrankin kengitettäessä pomppi käytävän naruissa paikallaan kuin lipizza Wienissä. Kun sille karjaisee ja nykäisee riimusta tai näppää raipalla, se lopettaa ja ohjelma on hänen kohdaltaan ohi. "Mutta kun piti vähän kuitenkin kokeilla". Loppuajan se seisoo kuin paikalleen naulattuna ihan rauhassa. Koskaan se ei tarkoituksella ole päälle tulossa, mutta onhan se pystyyn hyppiminen äärimmäisen ärsyttävää ja siinä voi tulla vahinkoja.

Koska piikitys yritys ei tuottanut tulosta, kokeilimme laittaa rauhoitusaineen geelinä.  Tässä vaiheessa koko ponin ilme muuttui. Enää se ei niinkään panikoinut kun ei piikitetty, vaan oli enemmänkin "ettepä muuten laita". Tuon ilmeen se ottaa aina kun on vieras ihminen sille jotain tekemässä ensimmäistä kertaa. No saatiinhan se geeli sitten laitettua monen yrityksen kautta. Tosin Nemo murjoi vahingossa oikean jalkateräni, mutta kukapa nyt pienistä osumista välittää;) 

Kun Nemo oli nuokkunut puolisen tuntia, sille saatiin viimein laitettua suoneen  rauhoitusaine ja toimenpide päästiin aloittamaan. Odotin mielenkiinnolla mitä sen kidasta löytyisi, sillä sen hampaita tuskin oli hoidettu hyvin pitkään aikaan, jos koskaan. Nemon passi on hieman epämääräinen, joten halusin myös tietää pitääkö sen ikä paikkaansa.

Hammaslääkärillä on näyttö, josta voi omistajakin seurata mitä suussa on. Kun kamera meni pitkin poskihampaita, näkyi viimeisimmissä poskihampaissa ihan hirveät piikit, jotka oli tehneet ilkeät kuopat poskiin. Kariesta oli paljon ja kulmahampaat näyttivät siltä kuin niillä olisi voinut raadella seepran. Hampaissa oli todella paljon korkeuseroja ja enpä ihmettele jos niillä on ollut vaikea syödä.

Toimenpiteinä kulmahampaiden pyöristys, etuhampaiden tasoitus (olivat vähän vinot) , poskihampaiden raspaaminen samaan tasoon ja tietysti piikkien poistaminen. Kuten arvata saattoi, Nemon hampaita ei oltu raspattu koskaan. Kuulemani mukaan Ruotsissa ei ole tapana raspata hevosten hampaita. Siellä on kai hyvähampaisia hevosia;) Hampaat siis tietysti huononee juuri kun raja ylitetään.

Vielä ei ollut myöhäistä korjata poskihampaiden tasoeroja ja ne alkavat pikkuhiljaa säännöllisellä raspauksella pysymään kuosissa. Iloinen yllätys oli se, että Sinttura oli myös hampaiden perusteella saman ikäinen kuin passin tiedoissa.

Ensi kerralla Emäntä on viisaampi ja laittaa geelin ennen hammaslääkärin tuloa. Harmittaa vietävästä kun en älynnyt että Nemon suuhun koskeminen yhdistettynä vieraaseen ihmiseen on katastrooffi. Valitettavasti pään hakkaamisesta seinään ei ole hyötyä, mutta taas tuli opittua asioita sieltä kuuluisan kantapään kautta.

 

24.3  Elämän tosiasioita

Olipa kerran komea aamupäivä! Aurinko paistoi, linnut lauloi (tosin harakat vähän epävireisesti) ja oli kaikilla tavoin kerta kaikkiaan upea päivä. Aamulla kuitenkin olin kuumeessa ja pikku kuumepöhnässä raahasin polleja pihalle. Muistin vasta aitausten luona, että Kunkku oli hajoittanut edellisenä iltana aitansa portin. Jätin pikkuponit lanka-aitoihin ja vein Kunkun tyhjillään olevaan sonniaitaan, joka on tehty Kunkun kestävästä puusta.

Jokainen, joka on sähkölankoja joutunut koskaan virittämään, tietää että jos lanka vastaa jostain maahan, sähkö ei kierrä. Kun sain solmittua langanpäitä yhteen, huomasin että sähköpaimenhan oli ollut koko ajan päällä kun aitaa korjasin. Silti, vaikkei hanskojen läpi iskua ollut tullutkaan, kyllä hieman epäilevästi suhtauduin koskemaan paljaalla sormella lankaan. Silmät kiinni, hengitystä pidätellen suoriuduin kuitenkin tulikokeesta ja näin ollen huomasin että sähköpaimen on rikki.

Valtavassa hangessa, jota oli noin vyötäröön asti, piti raahustaa sähköpaimenen luokse. "Paimenpoika" sijaitsee rakennuksesta suhteellisen kaukana tulipaloriskin vuoksi ja tietysti sellaisessa paikassa, ettei sinne voi aurata minkäänlaista polkua. Vaihtoehtoina oli siis lapioida ura, kai yrittää kahlata menemään. Valitsin jälkimmäisen. Lumilahkeet petti, hanskat jäi aidalle ja kaivelin pari kertaa kenkää irti, kun hanki imi sen syövereihinsä. Voi sitä onnea kun pääsi perille aivan voittaja fiiliksellä!

Kun kaivoin johtokelan esiin hienosta suojaviritelmästä, kokeilin oliko pistoke kunnolla paikoillaan. Varmuuden vuoksi vielä vaihdoin pistokkeen paikkaa, mutta mitään ei tapahtunut vaikka kuinka tahdon voimalla yritin mokomaa vekotinta käynnistää.

Ei siis auttanut kuin raahautua takaisin ja tökin jatkojohtoa seinän pistokkeeseen, toivoen että siinä olisi ollut väliaikainen kosketushäiriö. Ei alkanut naksetta kuuluumaan, joten kävin tarkistamassa oliko kaikki sulakkeet oikeassa asennossa. Tässä tulikin sitten mieleen, että paimenpoika on rikki. Hain toisen tallista, rämmin uudelleen kinoksessa ja asensin uuden paimenen uljaasti kiinni. Kun kaikki oli viritetty ja varmistettu, töpseli kiinni ja eikun odottomaan sitä ensimmäistä naksahdusta. Ei sitä koskaan tullut. Piti mennä takaisin ja kokeilla onko vika johtokelassa. 

Tietysti ainoa johtokela oli valtava ja painoi kuin synti. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten eikun vain vetämään uutta johtoa. Kun johtokela oli paikoillaan ja paimenpojan töpseli varmasti siinä kunnolla kiinni, kyllä tuli varmasti toistettua Isä meidän-rukous ja vaikka minkälaista värssyä perus toimi,toimi,toimi hokemisen lisäksi. Ihan vain varmuudeksi. Kun jatkojohdon pistoke meni kiinni pistorasiaan eikä naksetta alkanut kuulumaan, ei auttanut kuin luovuttaa. Vian täytyi olla pistorasiassa enkä voinut sille mitään tehdä.

Pettymys oli suuri. Ärsytti, väsytti ja kaikkein eniten harmitti, etten käynyt silloin joskus myös sähköasentaja-koulutusta. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa vai mitä? 

 

21.2 Olet hyvä!

Olen asiasta kirjoittanut aiemminkin jossain yhteydessä joskus ja asia on taas noussut pinnalle kerran jos toisenkin. Varsinkin koulussa tämä asia olisi pitänyt olla paljonkin esillä. Nyt vielä kun on yhteishaku tulossa ja pitäisi osata "mainostaa itseään" tiettyyn paikkaan, voikin tulla tyhjä olo. "Olenko saanut harjoitella tarpeeksi itsearviointia?"," Mitä itsearviointi on?"," Mitä uskallan kertoa kun en halua kuulostaa leuhkalta?"

Jokainen ihminen on hyvä jossain. Suomessa sana "hyvä" on kirosana. Varsinkin hevospiireissä. En tiedä mistä tämä kumpuaa, ovatko ihmiset kateellisia kun eivät ole juuri siinä samassa asiassa hyviä? Tai toinen on hyvä samassa asiassa, mutta kokemuksen myötä taitoa en voinut kertyä enemmän. Ihmiset eivät näe omaa hyvyyttään jossain asiassa, koska he keskittyvät mollaamaan sitä, joka uskaltaa myöntää olevansa hyvä. Kyllä, Suomessa tarvitaan rohkeutta sanoa "olen hyvä asiassa x". Kun jokainen ihminen myöntäisi missä asiassa on itse hyvä, hyvä-sana ei ehkä olisi niin tabu.

Jos kateellisuus ja ilkeiden asioiden puhuminen toisista loppuisi elämä ei olisi niin rankkaa. Ei tarvisisi huolehtia toisten asioista ja jokainen uskaltaisi olla sellainen kuin on. Ei tarvitsisi mielistellä toisia ja varoa sanojaan. Ei tarvitsisi olla tunne, että olen huono kaikessa tai on huono omatunto siitä että on hyvä jossain.

Heitän kaikille haasteen! Kerro ihan pokkana missä asiassa olet hyvä. Mitä suuremmalle joukolle sen voit sanoa, sen parempi. Vaikka talliporukalle tai blogissa, koulussa ... Ja ihan pokkana, ei mitään vähättelyjä. Minkä lahjan olet saanut, mikä asia saa sinut tuntemaan että olet hyvä? Ihan rehellisesti. Kuka uskaltaa tehdä sen? Se voi olla ihan mitä tahansa eikä sen tarvitse välttämättä liittyä hevosiin. Kunnioitukseni jokaiselle joka sen uskaltaa sanoa.

Palkkioksi tästä saat tämän: Jos sen jälkeen saat kuulla olevasi itserakas, leso, leuhkija, isottelija, kuningas jne. muut ovat kateellisia. Saat myös arvokkaan tiedon siitä, kuka on oikeasti kaverisi. Tämä karkottaa kaikki sellaiset ihmiset, joita olet luullut ystäviksesi, mutta eivät sitä todellisuudessa ole. Tunnet myös itsesi paremmin. Miltä se tuntui? Hävettikö, pelottiko ja mikä auttoi sinua sanomaan sen ääneen? Miltä asia tuntui jälkeenpäin? 

©2019 Farmin - Tila Lapissa - suntuubi.com