Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Sälää eli tallin tapahtumia, omia ajatuksia, kertomuksia ja kaikkea sekalaista:

 

3.9. Hevospsykologiaa

Onneksi olkapäähän ei tullut niin pahaa vauriota, että sitä pitäisi operoida ja sen pitäisi lähiviikkoina tulla kuntoon. Fysioterapiaa se vielä vaatii, mutta pääseepähän jo sentään kohta ratsastamaan! Voi vitsit kun sitä on odottanut hepan selkään pääsyä!  Olen kuitenkin käyttänyt hyödyksi sen ajan, kun on jotain voinut tehdä, että olen Kunkkua siedättänyt kyljissä ja mahassa oleviin härpäkkeisiin. 

Kuten olen tainnutkin jo kertoa moneen kertaan, hevosilla on samanlaisia persoonallisia eroja kuin ihmisilläkin. Kunkku on hieman varautunut ja haluaa varmistaa asiat ennen päätöksen tekoa. Käytännössä se siis miettii tai kokeilee, onko järkevämpää tehdä näin kuin noin. Stella tekee aivan päinvastoin. Se vaan tekee eikä jää miettimään sen syvällisemmin.

Kunkku on hyvin näennäisesti luotettava, kiltti ja toimiva vaikkakin herkkis. Jos sillä on vaikka suussaan orikuolain, josta se tietää ettei siitä pääse irtaantumaan ja laukkomaan pitkin pihoja, se seuraa vaikka puuhun naru aivan löysällä, ei pelkää, ei vedä. Se vaan seuraa. Toisin sanottuna se alistuu, kun tietää ettei muita vaihtoehtoja ole. Tässä tulee se ongelma. Kunkku kokee olevansa alistettu eikä edes yritä kyseenalaistaa mitään. Mutta jos se olisi irti, se painaisi häntä suttina horisonttiin. Se ei siis luota ihmiseen niin kuin pitäisi eli jos siihen kohdistuisi riittävä paine, se poistuisi paikalta eikä tulisi takaisin. Sillä ei siis haluta seurata vaan sen pitää seurata.

Noita piileviä ominaisuuksia saa parhaiten esiin päästämällä hevonen irti suht' isolle alueelle, esimerkiksi isolle ratsastuskentälle. Niin että hevonen pääsee kauas ihmisestä. Esim tuo meidän isoin talviaita voi olla liian pieni siihen tarkoitukseen oikein aralle hevoselle, mutta kenttä on oikein sopiva. Tämä on helppo ymmärtää väärin luettuna (joten tämä on niitä "älä kokeile kotona"-juttuja), mutta karkeasti sanottuna mitä kauempana hevonen pysyy ihmisestä ja mitä suuremmin se reagoi kaukaa annettuun paineeseen, sitä vähemmän on hevosella ihmiseen luottamusta tai kiinnostusta. 

Kolme esimerkkiä.

Sintti:

Voi nyhjätä aluksi vieressä, mutta lähtee pienestä paineesta rauhallisesti kauemmas, kääntyy, vauhti paineen mukaan jne. Pysähdyksessä seisoo rentona ja odottelee mitä seuraavaksi tehtäisiin. Antaa heti kiinni ja tulee myös luokse pyydettäessä.

Kunkku:

Ei ota ensin kontaktia, on ylväänä itsekseen. Ylireagoi paineeseen. Menee mieluiten aidan reunoja pitkin ja vauhtiakin riittää. Pysähtyessään on jännittynyt. Menee aikaa ennen kuin rentoutuu ja antaa kiinni. Ei tule ihan lähelle itse, jää noin puolen metrin päähän ihanteellisesta kohdasta. 

Stella:

Huomionhakuinen, tulee jatkuvasti mieluiten oikein lähelle. Reagoi paineeseen,  paineen on oltava välillä verrattain iso. Voi joutua polkaisemaan kovastikin maata, että menee isommalle kehälle. Antaa hyvin kiinni, tulee kutsusta luokse. 

Kaikki aivan erilaisia. Nämäkin asiat joutuu poimimaan kaiken sen innostusten spurttijuoksujen, jonkun kiinnostavan kohteen muualla näkemisen, juuri sen päivän mielentilan ym. monien asioiden seasta. 

Työstäminen lopetetaan aina onnistuneeseen suoritukseen. Täydellisen tuloksen saavuttamiseen voi mennä hankalimmissa tapauksissa moooonen monta kertaa ja helpoimmissa se on saavutettu jo alle kymmenessä minuutissa. Maastakäsin työskentelyä hevosen ollessa irti pitää olla varma milloin on aika lopettaa ja tietää mitä tekee. Pahimmillaan voi saada ihmisten päälle käyvän hevosen tai hevosen joka pelkää aivan kaikkia aivan kaikkialla. Tiedän myös erään, joka oli jo "gurun"-tittelin itselleen saanut, mutta pyöröaitasi (vieraan) hevosta 8 tuntia putkeen, jotta saisi täydellisen lopputuloksen (=hevonen toimii pienellä paineella, seuraa mukana jne.)... Hevonen oli hyvin itsevarma, hieman kovaluonteinen, mutta ei missään nimessä ilkeä! Tuon käsittelyn jälkeen siitä tuli todella hankala, vaikka "guru"olikin 8h jälkeen oikein tyytyväinen toimintaansa. Hän ei vaan jälkeenpäin tiennyt millaisen eläimen sai aikaan...

 

2.9. Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei vaan... Olavaaa!

Hepat ovat saaneet mukavasti kuntoa liikkuessaan isolla alueella ja väliin vähän epätaisellakin alustalla. Yllättävän paljon juoksevat ja siitäkös Helmille riemu repesi! Kunkku on ollut kentällä hyvillä ilmoilla ja aita menee aivan takapihan rajaa myöten. Koska takapihan puolella on puita ja isompia kasveja, siinä on vaan harmillinen näköeste pienelle koiralle. Kunkun juostessa kentällä, Helmi on ihan vauhkona ja juoksee kieli korvissa asti hulmuten edestakaisin aidan vierustaa, yrittäen löytää jonkin reiän, josta voisi vähän räksyttääkin... hännästäkin olisi kiva vähän napata kiinni! Onneksi se tietää että omaan häntäänsä voi kyllä näpsähtää, jos livahtaa aidan puolelle.

Takapihalle on muodostunut polku, Helmin rallin ansiosta. Vähän maiseman muokkaus hommiakin Helmi oli päättänyt tehdä, että pääsisi juoksemaan nopeampaa aidan päästä päähän. Nimittäin, yllätin neidin itse kaivamassa polun kohdalta mansikkamaan "pattia" lättänäksi. Kyllä on nyt hyvä rata mennä, tasainen polku ja kaikkea. Jos en itse asuisi tuon koiran kanssa ja näkisi mitä kaikkea se touhuaa, en ikinä ajattelisi asiaa noin. On se vaan sen verran uskomaton, että välillä tuntuu ettei voi uskoa silmiään sen tempauksista.

Helmillä on myös toinen kiinnostuksen kohde Kunkun hännän lisäksi. Helmi tuli tässä yksi päivä hakemaan minua ja touhotti kovasti. Tiesin jo siitä käytöksestä että nyt on jotain jännää näytettävää. Helmi vei minut kuusen juurelle ja istui ryhdikkäästi katsoen kuusen latvaan. En nähnyt siellä mitään. Kysyin sitten Helmiltä mikä siellä on ja luettelin eri vaihtoehtoja. Oravan kohdalla tuli päättäväinen "WUF". En kyllä itse nähnyt siellä mitään edelleenkään, mutta yritin tarkkaan katsoa liikkuisiko joku oksa. En nähnyt mitään, joten lähdin tekemään muita hommia. Helmi jäi kyttäämään oravaa ja tapitti hievahtamattakaan helposti tunnin ainakin, josko vaikka orava lähtisi liikkeelle. Kun menin takaisin Helmin luokse, se alkoi taas touhottamaan ja sillä oli taas näytettävää. Tällä kertaa se meni männyn juureen ja sanoi "WUF" katsoessaan ylöspäin. Ja niin vaan tällä kertaa huomasin, että yhdellä oksalla oli pienellä mykkyrällä orava. Nimesimme sen Olavaksi.

Helmi on kuin pieni lapsi. Kovasti on asiaa, näytettävää ja keskusteltavaa. En ole koskaan tavannut noin paljon kommunikoivaa koiraa. Sillä on omia ajatuksia joita se kovasti yrittää tuoda esiin tavalla tai toisella. Ja merkillisintä on, että jos ihminen ei tajua mitä se haluaa, se keksii toisen tavan ja ilmekin on jo "etkö nyt ihan oikeasti tajua?!". Välillä tuntee itsensä tyhmäksi sen seurassa, vaan en onneksi ole ainoa....

Rakensin kentälle pienen pystyesteen ja tarkoituksena oli saada Kunkku hyppäämään irtojuoksutuksessa esteen yli. Se kuitenkin aina vain kiersi sen. Jatkoin estettä toisella esteellä, sitten kolmannella ja vielä yhdellä puomilla. Sillä ei jäänyt enää vaihtoehtoja, yli oli mentävä. Kunkusta oikein näki kun se keräsi rohkeutensa ja päätti hypätä esteen yli. Este oli ehkä 40cm, mutta Kunkku pelasi varman päälle ja hyppäsi metrisen loikan. Kun se oli hypännyt muutaman kerran, lopetin, mutta jätin esteet kentälle.

Toisena päivänäkin hyppyytin sitä, mutta hieman korkeampaa estettä. Olisikohan ollut 70cm. Hyppäsi todella voimakkaita hyppyjä, tällä kertaa ei enää liioiteltuja, mutta sellaisia että yli mentiin puhtaasti. Uskoisin siitä tulevan ihan mukava esteponikin, varsinkin kun sillä on aivan kympin laukka. Nyt kun esteet ovat kentällä, Kunkku hyppelee niitä välillä itsekseen ja sehän ei ole lainkaan huono asia!

 

30.8. Mennään metsään... ja pahasti!

(VAROITUS: SISÄLTÄÄ PATOUTUMIA)

Voi miten näenkään punaista kun luonnonsuojelijoiksi itseään tituleeraavat paasaavat maailman pelastamisesta. "Maapallo pelastuu lopettamalla punaisen lihan syönnin", "Maatalous on syy ilmaston lämpenemiselle" ja "Ryhtymällä kasvissyöjäksi pelastat maapallon". Kaikkein karmivinta on, että tuota propagandaa pakkosyötetään lasten aivoihin koulussa! Lapset ovat hämillään ja jopa ahdistuneita, kun he pelkäävät maailmanloppua. Mitäpä itse ala-asteikäisenä asiasta ajattelisit, pelottaisiko? Miltä tuntuisi maanviljelijän lapsesta?  Missä on aikuisten vastuu? Luojan kiitos vielä Ranualla ollaan säästytty tuolta! Ja toivottavasti säästytään jatkossakin. 

Pahimpia ovat "luonnonsuojelijat", jotka halventavat oikeasti luontoa suojelevia ihmisiä ja antavat heistä kamalan kuvan yhdistämällä heidät omaan porukkaansa. Älä siis yhdistä näitä kahta ryhmää toisiinsa. Mutta kurkistetaanpas nyt kulissien taakse.

Olen tavannut useita näitä "pelastajia". Kaikki heistä ovat olleet 16-30  vuotiaita (naisia 90%) ja täynnä jotain kummallista patoutunutta negatiivista energiaa kaikkea kohtaan. Heidän elämässä ei ole oikeastaan muuta kuin "pelastaminen" ja kaikki kaverit kuuluvat samaan ryhmään. Jos et ole ryhmässä täysillä mukana ja allekirjoita kaikkea mitä ryhmässä puhutaan, lennät porukasta pois ts. hylätään ja häpäistään tekemällä henkilöstä liian huono heidän seuraan. Suurin osa "pelastajien" puheista on aivan utopiaa eikä oikeaa pohjatyötä asiasta ole tehty. Tärkeintä on vain vastustaa. Kohde vain välillä vaihtelee. Se voi olla tuotantoeläimet, ratsastuskilpailut, maanrakennus, kaivosteollisuus, kalastaminen, kukkien poimiminen, metsästys, eläintarhat jne. Mitä suurempi möly, sen isompi ilo. Loppujen lopuksi he kyllästyvät jossain välissä jatkuvaan vastustamiseen ja kasvavat aikuisiksi. Nuorempi sukupolvi jatkaa sitten samalla kaavalla ja kierto jatkuu.

Maapalloa ei pelasteta kasvissyönnillä. Ihminen on sekasyöjä, kuten karhukin. Me olemme petoja. Se on fakta. Ihmiset ovat kuitenkin kekseliäitä ja pystyvät karhua paremmin laskemaan paljonko saamme ravintoaineita eri ruoista ja valikoimahan on paljon kattavampi kuin otso-paralla metsässä. Siksi ihmisillä on vaihtoehto syödä vain kasviksia ja pysyä niillä hengissä.

"Pelastajaksi" hankkiutuakseen voi syödä siis pelkkiä kasviksia. Mutta mistä on peräisin nämä kasvikset? Ne eivät itsestään hyppää markettien hyllyille. Kasvit kasvatetaan kasvi- tai kotieläintiloilla. Kasvit tarvitsevat ravintoa, joten kasvualustan täytyy olla sellainen, että kasvi pystyy siinä kasvamaan. Kasvualustaan lisätään lannoitetta, sitä ihan oikeaa ehtaa tavaraa tai lainnoitetehtaissa tehtyä keinotekoista lannoitetta.  

Peltoviljelystä tehdään maanpinnan murhaa. Maanviljelijät kuluttavat maasta kaiken. Onko näin? Maasta otetaan maanäyteanalyysi tietyin väliajoin. Maahan laitetaan maanparannusainetta sen mukaan. Se voi olla kalkkia, "palanutta" heinää, kotieläinten lantaa, teräskuonaa tai jotain teollisesti valmistettua lannoitetta. Heinää voidaan myös kaataa varsinaisen rehunteon jälkeen peltoon, jolloin maatuvat heinät lisäävät multapitoisuutta. Myös "lepäämässä" olleen pellon heinä kaadetan nurin ja jätetään peltoon. Kasvinviljelytiloilla(kin) tehdään suunniteltu viljelykierto, jolloin maaperä ei köyhdy. 

Miksi punainen liha on kammotus? Kukaan ole kunnollisia perusteita koskaan missään tiedotusvälineessä kertonut. Sitä vain hoetaan kuin mantraa "älä syö punaista lihaa". Lehmien piereskelyä, röyhtäilyä ja sontimista pidetään kai pahimpana. Mutta kuinka paljon meidänkään Mustin tai koko laumankaan röyhtäily elinaikanaan maailmaa saastuttaa?  

Kaikkein ärsyttävintä on tekopyhyys. "Pelastajat" ovat niin ympäristötietoisia, että hehän eivät voi mitenkään saastuttaa, koska hehän syövät kasviksia. Pelkkien kasvien syönti kuittaa kaiken muun mm. ulkomaanmatkat lentokoneella Espanjaan, Henkka Maukan vaatteet, taksilla/autolla ajamisen jne. Jos nämä "pelastajat" eläisivät kuten ajattelevat, he polkisivat polkypyörällä (joka on ostettu kirppikseltä tai on perintökalleus), ostaisivat vaatteensa kirppiksiltä, lomamatkat olisivat kotimaan matkoja vaikka pyöräillen, liftaten tai telttaillen. Ruoka olisi itse poimittuja marjoja ja sieniä ja kalaa. (Tosin kaikkihan ei syö kalaa, sehän on eläin.) Sähköä ei olisi tai se olisi aurinko/tuulisähköä.

Siltikin jää vielä syöntiasia auki. Mikä tekee kasvissyönnistä parempaa kuin sekasyönnistä? Jotta vain kasveja syövä henkilö pysyisi terveenä, yleensä hän syö ulkomailla tuotettuja kasviksia (proteiinia ei juuri heru suomalaisista kasveista), esimerkiksi soijaa. Mutta mistä soija tulee? Iso osa soijasta on geenimanipuloitua soijaa.  Osa syö myös teollisesti valmistettuja vitamiinitabletteja, että saisi tarpeeksi eri ravintoaineita, koska niitä ei pelkistä kasveista saa. 

Koska en ole tekopyhä, myönnän että myös kotieläimille syötetään soijaa. Tuottaja voi valita syöttääkö soijaa sisältävää rehua vai ei. Meillä soija korvataan kotimaisella rypsillä.

Minun mielestäni oikea ratkaisu on syödä suomalaista ruokaa ja jokainen ihminen tekee osaltaan sen mikä on mahdollista ja järkevää. Jokaisella on mahdollisuus kierrättää. Jokaisella on mahdollisuus valita kaupasta ne tuotteet, joissa ei ole järkyttävästi kierrätettäväksi kelpaamatonta pakkausmateriaalia. Jokainen voi valita mitä elukoilleen syöttää. Jokainen voi olla tekemättä ulkomaanmatkoja (työmatkoja ei lasketa). Jokainen voi toimittaa jätteet oikeaan paikkaan. Jokainen voi selvittää mistä rakennusmateriaali tulee.

Mutta totuus on, että meidän suomalaisten ympäristökuormitus on kuin kärpäsen sonta valtameressä. Niin kauan, kun pahimpia ongelmapesäkkeitä ei saada kuriin (Amerikka, Venäjä, Aasian useat maat), ei meidän tekemisellä ole paljonkaan merkitystä. Mutta sen verran kuitenkin, että vanhemmat voivat näyttää lapsille esimerkkiä miten toimia ja samalla pääsee "sisälle systeemiin" =miten tekoni vaikuttaa, mitä esimerkiksi kierrätysmuovista tehdään? Mitä kierrätyslasille tapahtuu jne. Koulut voisivat käyttää lapsia katsomassa mitä kierrätettäville jätteille tapahtuu ja miten ne uusiokäytetään. Paljon positiivisempaa ja mielenkiintoisempaa kuin pelotella maailmanlopulla.

Yksittäisiä ihmisiä kunnat voisivat auttaa niin, että myös sivukylille laitettaisiin kierrätyspisteisiin oma paikkansa muoveille. Tässä pientä tutkimusta tehdessäni ainakin meidän taloudessa suurin osa jätteestä tulee muoveista, jotka pitää viedä erikseen Ranuan keskustan muovinkierrätykseen.

Jk. ”Pelastajiin” ei lasketa normaaleja kasvissyöjiä, jotka osaavat olla vauhkoonnuttamasta ja syyllistämässä muita ihmisiä aivan utopistisista syistä. Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat kasvissyöjiä, mutta eivät väitä maailman pelastuvan kasveja syömällä ja he ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Huh! Eiköhän tuosta asiasta ole nyt jauhettu tarpeeksi. Enkä edes jaksa oikolukea tekstiä.

 

18.8. Näyttelymenestystä

Kunkun varsat loistivat taas näyttelyissä, tällä kertaa kansallisessa poninäyttelyssä. 2v tammavarsa sai ykköspalkinnon, oli luokkavoittaja, paras nuori welsh D ja jokin muukin ykköstitteli sieltä sateli. Tämän kesän orivarsa sai myös ykköspalkinnon sekä oli luokkavoittaja. Muut Kunkun varsat eivät tällä kertaa osallistuneet.

Sitten kotipitäjään. Loukkasin olkapään jokin aika sitten ja oma pahin epäilykseni on kiertäjäkalvosimen repeämä, mutta saapa nähdä mitä MRI-kuva sitten näyttää. Toivon todella ettei se ole se, sillä sen parantumiseen menee todella pitkä aika.

Hevoset ovat onneksi olleet terveinä. Sää on vain ollut aivan mitä sattuu, eikä säätiedotuksiin voi luottaa ensinkään. Polttiaisia on tullut ihan hirveästi, jonka vuoksi hevoset täytyy ottaa välillä talliin lepäämään. Niihin viheliäisiin pikkuötököihin ei tunnu tepsivän mikään. Dr.Repel on paras aine, joka pitää kyllä muut pienoisvampyyrit poissa, mutta rajallinen teho näyttää olevan polttiaisiin. 

Kummallista kyllä, yleensä meiltä on aina ruunikot hevoset kupattu ensimmäisenä ja kaikkein pahiten, mutta Kunkun verestä ne eivät ole juuri kiinnostuneet. Stella taas on kaikkein pahiten syöty, vaikka omaakin rautiaan värin. 

Stella ja Sintti on ollut nyt kentällä ns. laitumella syömässä ylimääräisen kasvillisuuden kentän reunoilta. Myös keskustaan on kasvanut jotain minikortta, jonka hevoset pääsevät nyt hyvin polkemaan juurineen irti. Kun kenttä on kynitty, päästään ajamaan kunnon kerros hiekkaa. Todennäköisesti sitä pitää ajaa puolen metrin kerros. Muutama kuorma on tuotu jo hollille, mutta päätin kuitenkin laittaa hevoset ensin sinne heinät mussuttamaan, kun olkapäävamman vuoksi en vielä pääse hetkeen ratsastamaan.

Stellasta on tullut sellainen tammamamm. Se on alkanut hörisemään, odottaa kiltisti ruokavuoroaan eikä tule enää naamaan kiinni vaan odottaa lupaa tulla lähemmäs. Välillä se jää odottelemaan, että sitä tultaisiin rapsuttelemaan ja kun se saa rapsutusta, se nuokkuu pää alhaalla ja korvat sivulla Ihaa-aasina ja mupeltaa huulillaan. 

Tilasin uuden juoksutuspiiskan piiiitkän "kärsimisen" jälkeen. Vanha piiska on todella painava ja naruosa on tooodella pitkä. Se on todella epäkäyttöllinen. Kun uusi juoksutuspiiska sitten tuli, Helmi on aina vähän väliä kyttäämässä sitä raippatelineen vieressä ja heiluttaa häntää. Se haluaisi ihan hirveästi pyydystää sitä. Helmin harmiksi se ei ole päätynyt leikkikaluksi, vaan se odottaa ylväänä telineessä kunnes pääsee oikeaan käyttöön.

Marjoja on tänä vuonna tullut todella runsaasti omasta pihasta. Vattuja on niin paljon, että oksat notkuu ja mansikoita on myös niin paljon, että mietin ehtiikö ne kaikki edes kypsyä, kuten kävi viimevuonna. Ainoa riesa on ollut todella ärsyttävä harakka, joka käy popsimassa mansikoita. Niin suureen suuhun luulisi menevän kokonainen mansikka, mutta se käy vain nokkimassa useaa mansikkaa sieltä täältä. Pitäisi kai värkätä harakanpelätin... Helmi kyllä mielellään käy pienessä harakkajahdissa, mutta tulee talloneeksi mansikat littanoiksi.

Pihatto on tyhjennetty kauttaaltaan, joten Kunkku pääsee viimein pihattoon kun toiset ovat laitumella. Tosin talliin täytyy ottaa jokaiikka jos polttiaisia on liikaa. Ei ole kiva katsoa kun hepat kävelevät edestakaisin ötököiden takia. Harkitsin ötökkäloimen hankkimista, mutta ne eivät tahdo oikein suojata mahan alta takajalkojen välistä, joka on pahin paikka. Ja toiseksi Stella mielellään kuorii oman loimensa kokonaan pois... Siksi sille ei oikein haluta kovin kallista loimea ostaa ja halvat ei tahdo kestää sitäkään vertaa.

 

 

17.8. Mites muuuuuten menee?

Hyvin nautitun lomareissun jälkeen loputkin lehmät vasikoineen pääsivät viimein laitumelle. Nämä mattimyöhäiset olisivat päässeet jo aiemmin laitumelle, mutta täytyi odottaa, että yksi niistä tekisi vielä vasikan. Ja onneksi odotettiin, nimittäin se viimeinen teki vasikan juuri silloin kun olimme Suomen toisessa päässä. 

Jostain kumman syystä tuli kuitenkin siirtovaiheessa tunne, että nyt kaikki menee kumminkin päin seinää. Tai vallan jotain muuta. Aavistukseni osui oikeaan ja Riimupään tolloilun ja natiaisten ryhmäpaon vuoksi koko homma levisi täysin. Riimupää jäi hillumaan pihattoaitaan ja ei suostunut menemään muiden mukana laitumelle kujaa pitkin. Natiaiset vetivät aitalangat jalkoihinsa ja katastrooffin ainekset olivat kasassa. Kaiken lisäksi Musti livahti laitumen portista ja pinkoi utareet puolelta toiselle heiluen pihattoon. Aikoi kai jo asettua talviteloille.

Nopeasti juostujen matkojen, mönkijäsafarin, natiaisten pihakirmailun ja kapurasankolla lahjomisen jälkeen kaikki olivat viimein oikeassa osoitteessa. Juuri kun ehdin huokaista ja huomata, että voisi olla jo nukkumaanmenoaika, isäntä muistutti että vielä on yksi elukka jäljellä. Tämä kyseinen elukka ei ollutkaan ihan mikä tahansa,  vaan valioluokan mahtisonni (ainakin elukan omasta mielestä), joka oli odottanut kuukausia päästäkseen riiulle. Sonni meni oikeaan osoitteeseen ihan hyvin, siihen ei kapurasankkoja tarvittu. 

Ihan hyvä saldo nyt. 17 vasikkaa kuudestatoista lehmästä ja kaikki vasikat näyttävät hyvinvoivilta ja terveiltä. Nyt ne saavat olla laitumella siihen asti että alkaa olla liian märkää. Laidunruoho ei tuolle laumalle riitä, vaan ne saavat nytkin lisäksi syödä säilörehupaalia. Mukavampaa pitää mahdollisimman pitkään laitumella, että saavat olla isommalla alueella. Vasikoidenkin lihaksisto kehittyy ihan eri tavalla isolla laitumella metsikössä ja pellolla juosten, kuin talviaidassa pihatossa.

31.7. Mitä hevonen minulle merkitsee?

Hevonen on ihmeellinen eläin. Osa hevosista on valtavia ja silti ne tekevät mitä ihminen käskee. Kuljettavat pomppivia ratsastajia vuodesta toiseen ympäri maneesia tai hyppäävät valtavia esteitä jne. Hevoset ovat viisaita (tyhminkin hevonen viisaampi kuin tyhmin ihminen)ja ne vaistoavat erittäin hyvin ihmisen tunnetiloja. 

Kun itselläni on surkea olo, lähden talliin. Joka kerta takaisin tullessani olo on parempi. Hevoselle voi kertoa ne kamalimmatkin tunteet, edes sanomatta niitä ääneen. Hevonen on aina rehellinen, se ei koskaan valehtele tai kerro asioista eteenpäin. Hevonen ei esitä jotain muuta kuin se on eikä se "puukota selkään" tai käytä ihmistä hyväkseen saavuttaakseen jotain suurempaa. Hevonen ei suunnittele. Hevonen vain on - tässä ja nyt.

Liikunta on itselleni hyvin rajoittunutta. Ainoat liikuntamuodot, jotka sopivat, ovat hiihto, uiminen, hyvin rajoitettu pilates/jumppa  ja ratsastus. Näistä kaikista ratsastus on minulle henkisen puolen lisäksi tärkeä myös fyysisesti. Ratsastaen pääsee moneen paikkaan. Pääsee käymään metsässä rämpimässä ja vaikka pysähtyä välillä syömään marjoja, jos sopiva apaja tulee vastaan. Voi käydä pellolla katsomassa eläinten poikasia niitä hirveästi häiritsemättä, tai voi mennä niin lujaa että silmät vuotaa vettä ja tukka hulmuaa. Kesähelteellä on ihana käydä uimassa maastolenkin lomassa ja matka voi taas jatkua astetta viileämpänä. Ja kuinka upeaa onkaan suorittaa vaativia tehtäviä ratsastuskentällä!

Mitään kaikkea näistä asioista ei voisi tehdä ilman hevosta. Hevonen on minulle korvaamaton. Hevosella voi myös kilpailla, jos kilpailla haluaa. Ja minähän haluan. Uimiseen tai hiihtoon ei lahjat riitä vaikka treenaisin huippuvalmentajan ohjauksessa ikuisuuden. 

Jotta hevosen kanssa voi tehdä yllä mainittuja asioita, tarvitsee hevoseen luottaa sataprosenttisesti. Ei kävisi mielessäkään laukata hevosella niin lujaa kuin kavioista lähtee, jos hevonen on taipuvainen karistamaan ratsastajansa alas. Tai lähteä metsään jos hevonen pelkää jokaista rasahdusta ja oksan osumista. 

Luottamus täytyy kuitenkin ansaita molemmin puolin. Hevosen täytyy luottaa ratsastajaan, ettei tämä vie sitä mörön suuhun. Ratsastajan täytyy luottaa hevoseen, ettei se tee sarjahyppyjä maastolenkillä.

Miten se luottamus sitten ansaitaan? Yksinkertaisin vastaus on harjoittelemalla. Joskus se vie pidempään ja edetään hitaasti pienin askelin, tai joskus hevosella ja ratsastajalla natsaa niin hyvin yhteen, että hevonen tuntuu kuin se olisi luotu osaksi ratsastajaa. Valitettavasti kuitenkin joskus myös käy niin, että hevonen ja ratsastaja ovat aivan eri planeetalta ja yhteistyöstä ei tule ikinä mitään. Samoin kuin jotkut ihmiset eivät vain tule toimeen jonkin toisen ihmisen kanssa.

Minulla on kerran ollut sellainen hevonen, joka tuntui aivan uskomattomalta ratsastaa. Tuntui kuin hevosen jalat olisi olleet suoraan omien jalkojeni jatkona. Hevosella pystyi ratsastamaan aivan täysin ajatuksen voimalla. Eikä edes tarvinut kuin käyttää häivähdys koko asiaa mielessä. Ratsastus oli äärimmäisen helppoa, tuli tunne että tällaista ratsastuksen pitäisi olla. Hevonen ihmisen jatkona. Tuo tunne on ollut päämääräni siitä lähtien. En voinut uskoa aiemmin, että sellainen on mahdollista. Vielä ei sellaista hevosta ole tullut vastaan, joka olisi samanlainen kuin se yksi "flow"-hevonen, mutta ei sitä tiedä vaikka sellainen vielä kohdalle osuu. 

Kyseistä hevosta inhosi erittäin moni. Hevonen olikin todella haastava ja hankala käytöksinen, jopa hysteerinen ja joitakin ihmisiä kohtaan  vaarallinen. Edellä mainitun asian takia hevonen loppujen lopuksi päättikin päivänsä ihmisen toimesta. Valitettavasti realiteetit on otettava huomioon oikeassa elämässä, eikä ihmisen henkeä saa vaarantaa hevosen vaarallisen käytöksen takia. Kyseisen hevosen lopetus herätti monenlaisia tunteita eri ihmisillä, mutta itse olen edelleen sitä mieltä, että hevosen lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

Ihmisiä on niin paljon erilaisia kuin on ihmiäkin. Kukaan ei ole samanlainen. Hevosissa pätee sama asia. Mikään hevonen ei ole samanlainen kuin toinen. Ja se hevonen mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. On paljon hevosia, jotka ovat kivoja ja niillä pystyy ratsastamaan kaikki. Mutta kun kohtaa sen elämänsä hevosen, tuntuu kuin henki salpautuisi "Miten tämä voi olla mahdollista?!". Asia tuntuu unelta ja epätodelliselta. Kyseessä voi olla myös vain puolen minuutin hetki hevosen selässä, mutta silloin tietää, että kyseinen tunne on saavutettavissa uudestaan. Se jos mikä motivoi harjoittelemaan!

Vaikka kaikki hevoset eivät olekaan niitä "oman elämän hevosia", ne voivat silti olla parhaita ystäviä, auttajia, työtovereita, kilpakumppaneita jne. Kaikki hevoset ansaitsevat parhaimman hoidon ja kohtelun mitä ihminen voi antaa.

Toivon että jokainen saa joskus kokea sen tunteen, että hevonen on kuin osa ihmistä itseään,  jokainen kohtaa sen oman "elämänsä hevosen"  ja joka hevonen saa sen "elämänsä ihmisen".

 

29.7. Huh hellettä ja opiskelua

Viimeinen hellepäivä meni Stellalla polskiessa. Se huomasi että vesi onkin kiva juttu ja lähti kohti ulappaa. Kovin kauas se ei mennyt, mutta kiersi uimarannan puolelle hinkkaamaan mahaansa maasta törröttävään keppiin. Eipä sillä muu kiinnostanut, kahlasi sitten takaisin sallitulle vyöhykkeelle.

Stella ja Sintti kävivät ihmisen avustamana melkein uimassa. Molemmat menivät veteen hyvin. Stellalla oli vaan taas omat jutut mielessään ja siitä oli hirmu hauskaa juosta narun päässä ympyrää veden ollessa sitä mahaa myöten. Olisipa hyvää kuntoliikuntaa ottaa sellainen vesijuoksu vaikka vartinkin sessiona. Hyvin tuli putsattua mahanalunen ja siihen saikin sitten hyvin tallissa hierottua voidetta itikanpuremiin. Stellalla puremat ovat hyvin pahoja, joten se joutui jäämään talliin yöksi, ettei voide olisi heti hiekassa ja mäkäräiset apajilla.

Stellasta on kuoriutunut kiinnostunut ja kontaktia haluava hevonen. Alkuun se oli niin jörö ja suurinpiirtein haistatteli vaan ihmisille. Suunta on siis taas parempaan vaikka kyllä välillä kokeilee, josko vaikka voisi tunkea päänsä ulos karsinasta heti kun ovi avautuu jne.

Itseopiskelu on välillä takkuillut. En tunnu saavan haluamiani tietoja sitten mistään. Tuhansia sivuja, mutta se tieto mitä haen, on ympäripyöreästi kirjoitettu jopa asiaa käsittelevään opukseen. Juu, kiva on kun on hienoja kuvia, mutta kun se ei auta paljon asiaa, jos kyseinen kuva ei liity asiaan millään tavalla.

Joitakin hyödyllisiä juttuja löysin "arkistostani" ja kun niitä kokoaa yhteen useamman muun lähteen kanssa, pääsin taas jonkin verran eteenpäin. Sain myös samalla muistella nostalgisia kouluaikoja...

Muistiinpanoistakin huomaa kenen opettajan tekemää opetusaineisto on.  Opettajia oli ratsastuspuolella yhteensä neljä koko kouluaikanani. Lisäksi sain koululta sponssia (kiitos kiitos kiitos!) ja kävin Oulussa lisäksi aluevalmennuksissa, kun sinne satuin pääsemään. Ja sitten oli kolme eri "opettajaa", joilla ei ollut varsinaista koulutusta, mutta oli parempia kuin eräskin ratsastuksenopettaja...

Paras opettaja jonka ohjauksessa olen ollut, on ehdottomasti Håkan Wahlman. Aivan uskomattoman hyvä opettaja: Todella tarkka kaikesta, täsmällinen ja osasi myös olla huumorintajuinen olematta epäuskottava ja osasi hyvin kuvailla miltä jokin liike pitäisi selkään tuntua ja näyttää. En tiedä myöskään ketään, joka näytti jo olemuksellaan kuinka suuressa arvossa hän piti hevosia eläimenä. Toinen hyvä opettaja on ollut Kati Rahikkala. Kati oli todella jämpti, mutta kuitenkin osasi kehua kun oli aihetta. Kati oli hyvä opettamaan myös opettamista ja opetti kuinka tuntisuunnitelma on selkein ja hyödyllisin tehdä. Katin jälkeen muut opettajat tuntuivat aika laimeilta. 

Kun tarkemmin ajattelen, niin oikeastaan ne tarkat ja ehkä jopa käskyttävät opetusmenetelmät yhdistettyinä hillittyihin ja ansaittuihin hyvä-kommentteihin, sopivat minulle kaikkein parhaiten. Onkin aika kiinnostavaa kuinka silti itse opetan ihan eri tavalla! 

Kouluajan jälkeen ei ole vielä tullut sellaista opettajaa vastaan, jonka opetukseen olisi hirveä hinku. On mukava kyllä ratsastaa opettajan silmän alla, mutta se edellyttää sitä, että opettajalla on sellaista annettavaa, mistä on hyötyä jatkossakin. Kaikkein ideaalein tilannehan olisi se, että olisi yksi opettaja, jonka opetuksessa kävisi säännöllisesti. Aina silloin tällöin kävisi sitten jonkun muun opetuksessa saamassa lisää näkökulmaa asioihin. Tuota olen itselleni pitänyt kaikkein toimivimpana reseptinä. 

 

Vielä iloinen uutinen! Kaksoset ovat voimistuneet tavallisiksi virkeiksi pikku natiaisiksi. Todella huojentavaa! 

 

27.7. Entten tentten eiku kumpi vai kampi vai miten se oli?

Sattuipa niin somasti, että yksi valkopäisistä lehmistä, numero 96, sai kaksosvasikat. Molemmat selvisivät hengissä. Ensin näytti että toinen vasikoista olisi ollut Ruskeapään, mutta ei se mokoma ollut vieläkään tehnyt yhtään mitään. 96 on ollut vähän sekaisin eikä tunnu tajuavan kumpi on kumpi ja välillä unohtaa toisen kokonaan. Koska se joutuu juottamaan nyt tuplasti enemmän, eikä se välillä näytä toista huomioivan, olemme varmuuden vuoksi juottanut tuttipullolla sille lisää maitoa. Mutta kumpi olikaan se heikompi? 

Ei auttanut kuin hakea merkkausspray, jotta vasikat tunnistaisi. Toinen sai häntään ja päähän violetin merkin ja se toinen sitten violetit jalat ja viivan selkään. Aine on kuitenkin aivan surkeaa ja eilen merkityt kohdat ovat jo haalistuneet. Pelkästään yön aikana! 

Hankalammaksi tilanteen tekee vielä se, että kumpikaan ei tahdo pullosta juoda. Syynä voi olla esimerkiksi se, että pullon tutti on todella tyhmän mallinen tai vasikat kävivät juomassa emältään eikä niillä ollut nälkä. Kinkkinen tilanne. Tänään yritettiin juottaa vastiketta, mutta määrä joka ihan perille asti meni, oli minimaalinen. 96 saa nyt sitten lisärehua väkirehun muodossa, jotta maitoa tulisi tarpeeksi. Se vaan ei kuitenkaan ole mitään taika-ainetta, että kun annat muutaman litran kapuraa, niin utareet täyttyy heti pingoksiin asti.

Nyt siis ainoa keino on yrittää syöttää 96:lle kapuraa, vahtia että molemmat vasikat saavat juotua tarpeeksi ja varmuudeksi vielä lisäjuottaa. Pullon saisi kyllä nakata vaikka muovin kierrätykseen, on se surkea vempele. Ostoslistalle uusi pullo ja tuttisankko, josta kaksoset voivat käydä juomassa sen verran kuin haluavat.

Vaikka molemmat ovat selvästi voimistuneet tähän iltapäivään mennessä, täytyy kyllä kytätä ihan haukkana kaksosia ja tietenkin myös emää.

Lämpöä on ollut noin 30 astetta ja vasikoita täytyy päivän mittaan kastella vedellä ja tuuppia varjoon. Tuollaisessa helteessä pienelle natiaiselle voi käydä huonostikin, jos se jää aurinkoiseen paikkaan makaamaan ja siihen nukahtaa. Emot osaavat mennä varjoon, mutta natiaisilla se on vielä opettelussa. 

Talli on ihanan viileä päivisin, vaikka ulkona on niin kuuma, että vaikka olisi paikoillaan niin hiki virtaa aivan solkenaan. Kunkku onkin ollut keskipäivän paahteen ajan tallissa ja Poni ja Stella rantametsikössä. Kissojenkin luulisi viihtyvän vain köllöttäen, mutta tämän tästä saa olla puhdistamassa linnun höyheniä milloin mistäkin. Laitoin molemmille kissoille tiukupannat, jotta linnut säästyisivät niiden kynsiltä. On ne ehkä vähän vaikuttanutkin, mutta tiedä sitten onko vain toiveajattelua.

26.7. Helppoa kuin heinänteko!

Vaikka kyseinen sanonta on tarkoitettu sarkasmiksi, tänä kesänä heinänteko on ollut tähän asti jopa oikeasti suhteellisen helppoa. Raskasta tietysti, mutta ei kuitenkaan ylivoimaista. Toisin sanottuna ei ole joutunut porkkaamaan traktorilla sateen mälläämässä pellossa, kuivaheinä on päässyt oikeasti kuivamaan, heinät ovat kasvaneet hyvin ja paaleja tulikin todella reilusti. Ja hyviä tulikin! Osa paaleista myydään tänäkin vuonna, mutta aina sitä vähän jännittää, että onko niille nyt varmasti ostajat. Paalien tekeminen ei nimittäin ole ihan halpaa lystiä. Lehmien heinät ajetaan aumaan noukinvaunulla ja se on paljon tujumpaa tavaraa kuin hevosten heinät. Joitain paaleja tehdään myös lehmille, sillä silloin kun auma loppuu, on varalla paaleja. 

Kerran teimme pikkupaaleihin heinää, mutta toista kertaa siihen hommaan ei aleta. Ei siinä mitään jos on joukko ukkoja apuna, mutta on se ihan älyttömän raskasta hommaa. Paalit pitää kerätä käsin pellolta ja viskata peräkärryyn, jossa on ukkoja niitä pinoamassa ja kun heinät ajetaan latoon, ne täytyy sinnekin järjestellä. Tietysti alle on pitänyt levittää trukkilavat ettei heinät jää betonia vasten. Pikkupaaleihin ei saa jäädä nanomilliäkään kosteutta, sillä ne homehtuvat muuten heti. Sitten vielä merisuolaa sekaan ja paalit ovat valmiina syötettäväksi.  

Pyöröpaalit, jotka ovat tarpeeksi kuivia, ovat mielestäni kaikkein helpoimpia. Ne säilyvät hyvin ja siitä on helppo heinää ottaa. Useimmiten punnitsen hevosten heinät, mutta välillä on päiviä jolloin menee mututuntumalla. Aika hyvin sitä oppii tuntemaan oikean painon kun punnitusta tarpeeksi monta kertaa tekee.

Yhdellä nimeltä mainitsemattomalla tallilla oli tehty heinien jakaminen hevosille erittäin ihmisystävälliseksi. Mutta sitä, oliko se hevosystävällinen ratkaisu, jakaa paljon mielipiteitä. Hevosaitaan nakattiin aukaisematon pyöröpaali ja hevoset itse sen repivät auki. Kun hevoset olivat paalin mussuttaneet, muovi käytiin ottamassa pois tai odotettiin kevääseen, jolloin muovit kerättiin traktorilla. Tätä taivasteltuani ei mennyt kovinkaan kauan, kun eräässä lehdessä oli juttu suomenhevosesta, joka oli syönyt puoli metriä paalimuovia. Klinikalla hevonen söi heinää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka oli todella pahassa ähkyssä. En muista selvisikö kyseinen hevonen siitä vai kuoliko ähkyleikkaukseen. Myös sellaisia paikkoja olen nähnyt, joissa pyöröpaali laitetaan hevosten aitaan ja paalimuoviin tehdään ympyrän muotoisia aukkoja, joista hevoset sitten heinää saavat nyhtää. 

Pidän kunnia-asiana, että heinät tehdään hyvin hoidetuilta pelloilta. Pelloilta, joita lannoitetaan, tarvittaessa uudistetaan ja arvostan todella paljon jokaista, joka pellot hoitaa!

25.7. Aivotöitä

Olenkin kertonut kuinka paljon Sintti on muuttunut, niin nyt voisi kertoa vähän muiden kuulumisia. Stellan kanssa ollaan kokeiltu valjastusta ja ajohommia, tosin vielä en ole uskaltanut laittaa sille kärryjä perään. Ohjasajossa kuitenkin toimii ihan kuin sillä olisi tosiaan ajettu aiemminkin, kuten myyjä sanoi. Hirveä hoppu kyllä olisi ja paikallaa pysyminen oli alussa niiiiiin vaikeaa. Kolmen pysähdyksen jälkeen, kun en antanut milliäkään periksi sen venkoiluille, se mennä posotti kuin jylhä sotahevonen. Paras idea ei ollut kokeilla käydä pellolla, sillä kohtalaisen pitkä heinä oli liian houkuttelevaa. Mutta kun siellä tehtiin pieni ympyrä ja siitä takaisin tielle niin no proplem. Vielä paluumatkalla pysäyttelin sitä ja alussa olisi ollut taas liian kiire, mutta parin kokeilun jälkeen se seisoi oikein hienosti paikoillaan. Hoppusena hevosena Stellaa ei kärsi alussa seisottaa minuuttitolkulla vaan paikallaan oloa harjoitellaan pikkuhiljaa pitkittämällä aikaa.

Hevosenhan pitäisi periaatteessa seisoa paikallaan niin kauan kunnes se liikkeelle käsketään, mutta on ihan turha odottaa edes kymmeniltä kerroilta hurjia tuloksia. Yleensä vasta kun hevonen itse hoksaa, ettei se eteenpäin paahtamisella saa itselleen muuta kuin hikeä, se mieluummin seisoo paikallaan ja pitää sitä palkintona. Sama homma kun hevoselle koulutetaan jotain asiaa, vaikkapa sitten laukannostoa. Kun hevonen nostaa laukan, sanotaan taikasana esimerkiksi meillä "JAA", hevonen yhdistää sen oikein tekemiseen, kun se saa pysähtyä ja huilata hetken. Tässäkin kuitenkin täytyy opettaa ensin se taikasana. Vähän hitaille ja jopa laiskoille hevosille pysähdystekniikka on hyväksi havaittu.

Mielestäni hevonen ajattelee aina mikä on sille itselleen edullisin vaihtoehto vaikka me ihmiset välillä kuvittelemme, että hevosella on kovakin hinku miellyttää ihan vain miellyttämisen takia. Tässä on mielestäni suurin ero hevosen ja koiran välillä. Oman kokemukseni mukaan koira ei välttämättä tee asiaa palkkaa vastaan, vaan esimerkiksi Helmikin tekee sellaisia asioita, joita sille ei ole koulutettu suojellakseen tärkeää ihmistä.   

Useamman kerran on tullut esille sellainen asia, miten ihminen voikin hassusti ajatella hevosesta. Villivarsan ja Hevoshullun lukijoille tämä nyt tulee olemaan kauhea pettymys, mutta kerronpa nyt kuitenkin. Ja tämä on siis ihan tositarina.

Olin myynyt minulle erittäin rakkaan hevosen, joka oli ollut minulla useamman vuoden. Hevonen meni oikein mukavalle ihmisille ja pääsin katsomaan hevosta uuden omistajan luokse ehkä vuoden päästä myymisestä, kun sattui sopivasti olemaan reissua sinnepäin.

Miten hevonen reagoi kun menin katsomaan sitä? Ei, se ei kirmannut hirnuen vastaan "Oi minulla oli ihan hirveän ikävä, onneksi olet nyt täällä rakas mamini!". Heppa möllötti aidassa ja vähän päätään nosti katsoakseen mitä teen, kun hivuttauduin portista aitaan. Siellä se popsi tyytyväisenä heiniään ja ehkä mietti, onko kannattavampaa mennä katsomaan saisiko jotain parempaa syötävää, tai kenties kunnon raaputusta harjalla, vai jatkaa heinän popsimista. Hevonen kyllä tuli luokse kun sitä nimeltä huuteli, mutta luulen että tuliaiseksi tuomani porkkanapussi oli paljon houkuttelevampi kuin minä ihmisenä.

Joskus sanotaan, ja minä itsekin sanon, että jollain hevosella on miellyttämisen halua. Joku hevonen on oikein innokas lähtemään harjoituksiin ja se yrittää miten parhaiten vain taitaa, tehdä kaikki asiat mahdollisimman hyvin. Silti se ei ole verrattavissa miellyttämisen haluun vaan enemminkin tekeminen on hevoselle mielekästä, osa hevosista on todella nöyriä ja luonteeltaan "pehmeitä". 

Puhekielessä kaikki termit ja sanonnat voivat sekoittua, ja sanat ja niiden tarkoitus joskus asettuvat limittäin. Mutta kiistämätöntä varmaan on se, että mielikuva siitä että "tuo eläin haluaa minua miellyttää kun olen sille niin tärkeä/rakas tai se välittää minusta" on paljon mukavampi kuin se, että se miettii vaan mikä olisi sille edullisin ratkaisu. Ainakin minun mielestäni. 

25.7. Jahti

On ollut todella lämpimiä päiviä ja nyt tuntuu vihdoin kesältä! Jopa järvivesikin oli niin lämmintä että pystyi jo menemään uimaan. Tosin ei sillä perinteisellä tavalla..

Sintti ja Stella on ollut lämpimimmät päivät rantametsikössä, jossa ne pääsevät hyvin varjoon ja juomaan suoraan järvestä. Lehmien harjulaidun on aivan hevosten vieressä ja taas toisella puolella on metsälaidun. Näiden välissä on pieni suikale uimarantaa, joka on pyhitetty vain ihmisille (ja hevosten uittoon :)). Pompimme trampoliinissa pihalla kun paikalle ilmestyi kaksi motoristia matkapyörillään ihmettelemään. Taisivat olla eksyksissä. Eipä aikaakaan kun alkoi kuulua hirveää töminää ja jotenkin sitä vaan arvasi mitä tuleman pitää...

Koko lehmälauma juoksivat laitumen reunaa edestakaisin. Yksi pieni vasikka on oikea riiviö ja lietsoo aina toiset pakokauhun valtaan. Menimme varmuuden vuoksi rantaan ja tsadaa, eiköhän sieltä Nala-lehmä tullut järven kautta hevosaitaan ja uimarannalle. Ja kun yksi menee edeltä, niin toinen tulee perässä ja sitten kolmas jne. Loppujen lopuksi yhdestätoista lehmästä seitsemän jyräsivät vedessä olleen aidan nurin. Jostain huomasivat ettei siinä kulkenut virtaa. 

Äkkiä yritimme saada lehmät pois uimarannalta ja kauas hevosista, ettei lehmät ala pomppimaan hevosten alueella. Lopulta saimme saarrettua nuo seitsemän kantturaa harjulaitumen lähelle ja siitä ne piti sitten saada järven kautta ajettua takaisin aitaan. Koska sattui olemaan todella kiire, ei siinä ehtinyt mitään bikineitä vaihtaa. Mekko päällä vaan suoraan järveen ja kahlomaan lehmien perässä. Mustin kanssa meinasi tulla ongelma, koska se on oikein erityisen arvaamaton lehmä. Kun Helmi ajatti urheasti kaverina lehmiä aitaan, kuin oikea paimenkoira ainakin, Musti huomasi että Helmi on sen takana. Silloin lähtikin takaa-ajo toisinpäin. Musti saatiinkin aitaan vasta kun Helmi oli arestissa varastossa sen aikaa, ettei vaan Musti lähtisi taas väärään suuntaan.

Koska aita vedessä oli nurin ja lehmät notkuivat ihan rannan tuntumassa, päätimme tehdä pienet viritykset ja päästää lehmät sinne mihin ne olivat menossakin. Lankavirityksiin toki kului aikaa, mutta helpommalla selvittiin kuin uuden sähköllä varustetun aidan tekemisellä järveen. Ja kun lankaviritykset olivat valmiit, päästimme lehmät metsälaitumelle. Ne menivätkin sinne oikopäätä, eivät jääneet edes välille heinää maistelemaan. Suurin osa vasikoista jäi harjulaitumelle ja ne olivat jo menossa oikein hienosti emojen perässä, kunnes se pieni valkopäinen riiviövasikka villitsi kaikki muut hysteerisiksi. Koska vasikat ovat todella vikkeliä ja meitä oli vain kaksi paimentajaa, ei yritetty kuin pari kertaa saada ne oikeaan osoitteeseen. Vaihtoehdoksi jäi siis vain jättää molempien aitojen langat auki ja odottaa.

Illalla kaikki natiaiset, ml. riiviövasikka, olivat mennet oikeaan aitaan ja aidat saatiin viimein sulkea. Vieläkin mietityttää miksi lehmillä oli niin kova himo sinne toiselle laitumelle. Mutta lehmien ajatuksia tuskin koskaan saa selville.

14.7. Askel eteen ja kaksi taakse

Sintti on ollut paljon lellikkilemmikkinä. Paljon siirrelty paikasta toiseen, käyty pesemässä jalkoja järvessä jne. Kuitenkin olosuhteiden vuoksi sillä (ja muillakin hepoilla) on tehty töitä todella vähän. Sintillä on kuitenkin niin näppärä käydä lyhyitä lenkkejä vaikka ilman satulaa samalla kun sitä on viemässä talliin. Juomasankon päältä kyytiin ja eikun menoksi! 

Sattuipa eilen oikein sopiva sauma ja virtaa riitti itselläkin oikein hyvin, joten ajattelin aivan asiasta tehden käydä kunnolla ratsastamassa Sintillä. Ostamani arvokas Tekna-satula sattui olemaan liian kaareva sen nykyiseen kuntoon nähden. Selkä ei tuosta enempää tule muuttumaan kuin korkeintaan leveyttä, joten en viitsinyt sitten sitä laittaa ollenkaan. Kokeilin ihan huvikseni Ronin entistä satulaa, Wintecin Pony Dressagea ja ihmeekseni se sopi sen selkään todella hyvin. Vielä kun yksi pykälä kapeampi kaari siihen niin se on kuin valettu! Satula saisi olla vielä pienempi, mutta ajattelin kuitenkin kokeilla ratsain miltä se tuntuu - pyöriikö, keikkuuko, valuuko johonkin suuntaan, miten poni liikkuu, painaako satula jostain jne. Tärkeintä kuitenkin oli ratsastajan painopiste suhteessa hevosen selkään.

Yllättäen löytyi juuri sopiva satulavyökin ja näinpä lähdimme kentälle. Sintti käveli oikein rennosti, eikä jännittänyt itseään pinkeäksi sinne tallustellessamme. Selkään mennessä satula pysyi hyvin paikallaan ja kokeilin välillä kädellä mihin kohti paino satulassa jakautuu. Syvin kohta satulasta tuli juuri oikeaan paikkaan, ja vaikka satulan toppaukset jatkuivat suhteellisen taakse, ne eivät painaneet takaa selkään.

Ensin ajattelin mennä ihan vain käyntiä, mutta poni meni niin hienosti ilman passitahtista käyntiä ja aivan rentona, että en malttanut mieltäni vaan otin riskin ja kokeilin kaikki askellajit. Ja kyllä, poni ohjautui juuri sinne mihin pitikin, nosti laukat rauhallisesta ravista kertaakaan se ei hätääntynyt. Kun kaikki oli nopeasti käyty läpi, lopetin heti siihen - turparemmit auki ja mahavyö löysälle ja taluttaen menimme takaisin talliin. Sintti ei ole ikinä mennyt niin hyvin. Ei pienintäkään jännittyneisyyttä ja satula pysyi paikoillaan hyvin. Tämä oli aivan uskomaton harppaus pikkuponin koulutusvaiheessa! Nämä on niitä hetkiä, joiden vuoksi tätä hommaa haluaa tehdä.

Stellalle tuli pari satulaa kokeiluun Satulasopista: Kent&Masterin yleissatula ja Sandringham estesatula sekä ensimmäiseksi mainittuun vaihtoetukaaret. Kumpaakaan satulaa en ole ikinä käsitellyt, joten molemmat aivan uusia tuttavuuksia. K&M näytti kauniimmalta ja aluksi jopa sopivammalta, mutta vaikka kuinka vaihdoin kaaren leveyttä ei siitä sopivaa tullut. Jos jotain muokkasi niin aina jostain päästä huonompi. Tein vielä varmuuden vuoksi pölykokeen molemmille satuloille.

Pölykoe varmisti aavistukseni ja K&M jäi todellakin painamaan lapaa. Vaikka Sandringhamin estesatula tuli siivistä edemmäs kuin edellä mainittu, se ei ottanut tiukasti siihen kiinni ja etukaaren pää jäi ilmavammin eikä mennyt niin eteen, että olisi painanut.  Vielä ihan varmuudeksi otin kuvat molemmista satuloista ja laitoin vielä Satulasoppiin kuvat. Onnekseni heidän mielestään olin sovittanut satulan oikein ja nyt Stella-aasi saa ihka oman satulan!

Stella on luonteeltaan erittäin kova ja dominoiva. Vähän välillä olen miettinyt että saapa nähdä mitä siitä tulee. Kun aloitimme ihan oikeat ratsun alkeet viikonloppuna, aloitin sen juoksuttamalla sitä kentällä liinassa ensin kapsonilla ja sen jälkeen suitsien kera. Aluksi ympyrälle lähdettäessä se yritti siirtää takapäänsä minua kohti ja oli korvat luimussa. Hätistin sen kauemmas ympyrälle ja hetken päästä se pukitti kohti. Pari kertaa ravistin juoksutuspiiskaa niin, että itse kepakko heiluu sivuttaissuunnassa ja narulla on mahdollista silloin osua haluattaessa hevoseen. Kun Stella huomasin että takajalan kohdalla onkin moinen mörkö, se lopetti ja keskittyi ihan hyvin. Aluksi yritti pienentää kyllä parilla kierroksella ympyrää tulemalla lapa edellä kohti keskustaa, mutta tässäkin toimi sama kikka, tosin sillä kertaa liinalla tehtynä. Oli kyllä hieman toivoton olo, mutta nuiden muutamien kierrosten jälkeen hurja aasi kesyyntyi vallan mukavaksi. Kaikki askellajit tuli, laukkakin oli tasapainoista eikä kiitolaukkakaahotusta ja se oli yllätys.

Koska Stella on sellainen kuin on, sille on oltava todella topakkana. Pikkuisenkin kun antaa nyöriä niin jo hän luulee itseään ylikersantiksi. Kuitenkin se on hyvin tarkka toistojen määrästä, yhtään simputtamista se ei kestä. Nyt onkin mietinnässä mikä voisi olla oikein hyvä vahvistin oikein tekemiselle. Liian dominoiva, ahne ja kova hevonen suhteessa herkkupalaan ei ole hyvä yhdistelmä. Stella on myös aika hätäinen välillä, ei oikein malttaisi seisoa, joten sille ei toimi myöskään Kunkun kanssa käytetty konsti. Toisaalta sama tapa kuin Sintin kanssa, eli heti lopetus kun tekee oikein, ei ole myöskään yksinään hyvä, sillä se ajattelee sen ihan väärinpäin. Se on hieman hidas, eikä oikein yhdistä juuri tiettynä aikana tehtyä palkintoa, vaan posottaa menemään ajatuksissaan ja sitten on sellainen "Häh?" ilme. Mielenkiintoista. Yhtenä kokeiluna voisi käyttää syömistä muualta kuin ihmisen antamana ja nyt onkin erinomainen tilanne kun kentän reunoilla kasvaa ruohoa. Katsotaan mitä tästä tulee ja mihin suuntaan kehittyy. Kokeilemalla viimeistään selviää.

Pölytesti

Edellä kerroin satulan sovittamisessa käyttämästäni pölytestistä. Se ei sovi ihan kaikkiin tapauksiin, mutta siitä näkee hyvin painaako satula jostain tai valuuko/heiluuko sivuttain.

Aluksi ulkona hiekka-aidassa ollut hevonen harjataan summittaisesti kertaalleen perus dandy-harjalla, eli harjalla jossa on aika jäykät ja puolipitkät harjakset. Missään nimessä ei pidä käyttää pölyharjaa, sillä se poistaa liian hyvin pikkuruiset pölyt. Tarkoitus on saada pois hiekanmurut sun muut ja jäljelle jää vain syvemmällä turkissa oleva pöly.

Satula laitetaan normaalisti selkään, mutta ilman huopaa. Sen jälkeen hevosta juoksutetaan kaikissa askellajeissa molempiin suuntiin. Tarkkaa aikaa on vaikea sanoa, mutta niin että hevonen ei hikoa. Jos mahdollista, muotoillun vyön käyttämistä vältetään, koska silloin ei nähdä satulan liikkeitä. Vasta kun aletaan kokeilemaan pysyykö muotoillun vyön kanssa paremmin, tehdään poikkeus mutta se on siis hifistelyä, kuten häntä-ja rintaremmit.

Kun satula otetaan tallissa pois, se on otettava niin ettei satula kosketa enää hevosen selkää. Jos siipi tai mahavyö osuu selkään, se levittää pölyjäljet ja testi täytyy uusia.

Mitä sitten pölyjäljet kertovat? Ensin katsotaan etukaaren pään ja lavan välistä kohtaa. Jos pöly on tasaisesti lapaluun kulman päällä, satula painaa lapaa, eikä lapa pääse liikkumaan. Jos lapaluun kulmaa on vaikea nähdä (esim lihavat hevoset), voi apuna käyttää sormea ja ltunnustella missä lapaluun reuna sijaitsee. Satulan ja lapaluun väliin pitäisi jäädä liikkumatilaa, ettei lapa töksähdä liikkeessä satulaan.

Seuraavaksi kiinnitetään huomio jälkien tasaisuuteen. Onko kauttaaltaan samanlaista pölyä, vai tuleeko johonkin kohta, jossa on isokin pölykertymä=kasa.

Selkärangan kohdalla pölyä ei saisi olla oikeastaan lainkaan, samoin sään kohdalla. Jos niissä kohdissa on kunnolla pölyä, satula vastaa selkärankaan. Täytyy huomioida myös selkärangan leveys.

Katkeilleet tai myttääntyneet karvat kertovat, että satula hankaa = se ei pysy tasaisesti selässä vaan heiluu johonkin suuntaan ja samaan aikaan painaa selkää.

Pölytesti on vain osa satulan sopivuuden kokeilua. Pelkästään sellaisenaan ei ole luotettava, eikä sen perusteella satulaa kannata käyttää tai olla käyttämättä.

 

7.7 Ei se niin ruma ollutkaan... 

Hevoset ovat olleet muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ulkona ympäri vuorokauden. Hyvä hyttysmyrkky ja kylmä sää ovat olleet oivallinen yhdistelmä ulkoiluun. Nemo on pienenä, helppona ja sievänä päässyt maisemanhoitohommiin. Se on leikannut pihanurmikot sekä nurmikon ollessa sopivan mittaista, olen nakannut sen muutamaksi tunniksi lehmälaumaan harjulaitumelle. Vähän jännitti mitä tapahtuu, mutta koska tiesin ponin hyväkäytöksiseksi nössykäksi ja koska lehmät ovat sarvettomia eivätkä näin ollen voi sarvilla puskea, poni pääsi lehmäseuraan. 

Aluksi Sintti meni toiseen nurkkaan syömään, mutta kun talutin sitä lähemmäs lehmiä ja päästin sen sitten irti, se jäi nuuskuttelemaan Nala-lehmän kanssa. Musti oli myös vasikkansa kanssa heti etunenässä tutustumassa poniin. Hieman pelottavan lehmän kohtaaminen oli Sintistä jännää, mutta se ei sitten noteerannut niitä sen koommin ollenkaan, vaan lähti rauhassa etsimään parempaa syömäpaikkaa. Sintti ei kuitenkaan huomannut, että Mustin vasikka hiippaili perässä ja kun ne huomasivat toistensa katseet, molemmat lähtivät pinkomaan eri suuntiin. 

Sintti on ainut polle joka pääsee tähän aikaan laitumelle. Se pysyy vaikka pyykkinaru aidassa eikä jää huutelemaan toisille. Stella sen sijaan on hyvinkin läheisriippuvainen ja ramppaa aidassa edestakaisin heti kun Sintti häipyy näkyvistä. Tuon vuoksi jätänkin Stellan useasti viimeiseksi hevosia sisälle hakiessani, jotta se huomaa ettei joudu ikuisuuksia olemaan toisista erillään, eikä maailma lopu jos toisten häntää ei näy.

Sintti on todella nössö, vähän sellainen "anteeksi kun olen olemassa"-poni. Kuitenkin se on niin urhea, että on saavuttanut lehmien täyden kunnioituksen. Lehmät seuraavat sitä syömä-ja nukkumapaikoille. Minne Sintti meneekin, niin lauma on heti perässä. Kuitenkin Sintti on arvokkaasti erillään lehmistä ja se silminnähden nauttii kun saa olla kukkulan kuningas!

Sinttiä en uskalla pitkäksi aikaa lehmälaitumelle jättää, sillä siellä on liian hyvä heinä. Eli liian tujua tavaraa pikkuponille. Tai vähän isommallekin. Kunhan lehmät ovat sen kalunneet, päästän ponin ja Stellan sinne sekä välillä myös pieneen ranta-aitaan, jossa saavat harjoitella mäkisessä maastossa kulkemista. Kunkun täytyy kuitenkin olla silloin kunnollisessa lankkuaidassa, joten täytyy vielä odotella parin lehmän poikimista, että Kunkku "pääsee" sinne. Tavallaan harmittaa kun se ei pääse laitumelle, mutta kun se tulee langoista varmasti jos joutuu aivan yksikseen eikä pääse toisten viereen. Toisaalta jos on toisten vieressä, aitojen välillä täytyy olla kunnollinen hajurako, sillä hevoset sotkevat ihan varmasti jalkansa lankoihin kun vinkuvat ja nuuskivat toisiaan aidan yli. 

Sintille on alkanut tulemaan ihan mukavasti lihaksia, kun se liikkuu koko ajan ainakin vähän. Vielä se on lihasköyhä, mutta massaa on tullut sen verran ettei se näytä aivan ruikulta. Otsaharja on kasvanut kovasti siitä kamalasta polkkatukasta, joka sillä oli tullessaan. Voisi jopa sanoa että poni on jo oikeasti todella kaunis.

Stella on myös kokenut muodonmuutoksen. Se on laihtunut reilusti ja olen saanut hierottua siltä pahimmat patit pois. Suurimmat olivat lavoissa, ja pattien pienentyessä olen voinut jo katsella sille satulaa. Kokeiluun tuleekin toivottavasti jo ensi viikolla pari satulaa Satulasopista.  Stella liikuskelee myös aidassa ihan mukavasti, joten sillä on kasvanut tasapaino uskomattoman paljon pelkästään siellä juostessa. Aitahan ei ole järin suuri, mutta kuitenkin niin iso, että siellä voi ottaa kunnon spurtitkin. Ravi ei ole enää kaahotusta pitkulaisena, vaan se ravaa jo ihan tavallista harjoitusravia sujuvasti pää kannettuna. 

Stellalla oli todella lyhyen, töpön ja paksun näköinen kaula, mutta hoikistuneena se on varsin mukavan näköinen. Se oli rungoltaan pötkylä ja pitkä, jalatkin näyttivät kuuluvan eri hevoselle. Siihen vielä kiero nenä, niin ei sitä kauneuskuningattareksikaan voinut sanoa... Nyt se näyttää oikein sopusuhtaiselta, ainoastaan ne kintereet häiritsee minua vieläkin, mutta ne nyt on mitä on. Ja suurella osalla suomenhevosista kintereet ovat käyrät eli kiverät. Joillakin niin paljon, että niihin voi kovassa rasituksessa muodostua ns.jänispatti.

On hyvä että sain itsekin vähän näpäytyksen siitä, että ei pitäisi arvostella niin raakasti hevosta ennen kuin se on päässyt näyttämään millainen siitä voi tulla. Nyt voisi jopa ajatella, että sen voisi joskus astuttaa piensuokilla, jos sopiva sauma tulee. Tärkeintä on katsoa että ori ei ole kovin pitkulan mallinen, takajalat ovat hyväasentoiset ja luonteeltaan ori on nöyrä ja ratsastettavuus on hyvä. Tiedän tietysti jo sellaisen orin, mutta nyt maan pinnalle ja eipä mennä asioiden edelle...

Mittasin huvikseni sen atlasnikaman ja leukaluun välin, ja se oli isompi kuin yhdelläkään suomenhevoselle tai ponilla, joilta olen sitä mitannut. Väliin mahtui helposti kolme sormea. Tämä tarkoittaa sitä, että kun hevonen kaula ja pää ihanteellisesti kannettuna ja hyvällä kuolaintumalla, ei sylkirauhanen jää puristuksiin luiden väliin. Se on siis hevoselle miellyttävää. Joillakin hevosilla väli on niin ahdas, etteivät ne koskaan voi kulkea hyvin kootussa muodossa ilman epämiellyttävää tunnetta. Sellaisille hevosille täytyy antaa mahdollisuus mennä pidemmässä muodossa, jolloin hevoselle  on työskentely mukavampaa ja näin ollen se heijastuu myös ratsastajaan, kun hevonen tekee asiat mielellään eikä haraa vastaan tai pakene tuntumaa laittamalla turvan ryntäisiin.

 

3.7. Hyötyliikuntaa ja hengitysharjoituksia

Kuusi viikkoa on kulunut puhetta opetellessa ja noin pari viikkoa on puhe ollut normaalia. Ratsastamassa en ole uskaltanut käydä, vain kolmisen kertaa nyt ihan lähiaikoina. Ja juuri kun päätin että "nyt kyllä menen ratsastamaan vaikka tulisi puukkoja taivaalta", niin eiköhän käynyt sellainen tuuri että molemmat polvet poksahti ja muutama muu nivel. Onneksi ei sentään hevoselta!

Pelloilta olemme keränneet kiviä ja se on ehdottomasti yksi minun lempitöistä. Se on monen mielestä yksi vihoviimeisistä hommista mitä tekisi, mutta minusta se on jotenkin niin rentouttavaa kun saa metsästää kiviä ja viskoa niitä kauhaan. Samalla saa liikuntaa. Vähän sama homma kuin karsinoita siivotessa. Ihana hiljaisuus, voi miettiä kaikenlaista, saa liikuntaa ja näkee oman työnsä tuloksen. Ei varmasti tarvitse edes sanoa, että karsinoiden siivoaminen on todella mukavaa. Ainoa huono puoli on se, että fyysisesti ei kroppa tahdo kestää, joten lihaksista täytyy pitää huolta, että ne pitävät koko "paketin" kasassa. 

Liikunnasta puheenollen olen alkanut opiskelemaan lisää istunnasta ja myös sen vaikutuksesta hevosen askellajeihin. Kaikki tietävät miltä istunnan tulee näyttää, kun kirjan kuvaa vertaa ratsastajaan, mutta istunnan korjaaminen onkin sitten aivan toinen juttu. Varsinkin kun se ei tapahdu heti vaan se on hyvin pitkä prosessi. Ja tietysti on tarkoitus saada pidettyä se istunta aina, eikä vain sen yhden tunnin ajan. Erittäin mielenkiintoista istunnan korjaamisesta tekee se, että ratsastajalla voi olla jotain fyysisiä rajotteita, jotka täytyy ottaa huomioon myös istunnan korjaamisessa. Tästä syystä olen alkanut opiskelemaan myös ihmisen anatomiaa ja erilaisia liikeratoja. 

Jostain syystä olen saanut tuosta nyt oikein uuden kipinän ja itseopiskelen päivittäin. Tämän aiheen opiskelu on erittäin laaja-alaista ja koko ajan löytyy lisää tietoa, välillä täysin päinvastaista kuin toisesta lähteestä luettu/kuultu. Niinpä onkin nyt hyvä kun voin testata näitä eri tapoja omilla hevosilla. Varsinkin Sintti-poni on aivan ykkönen istunnan vaikutuksesta askellajeihin, koska sillä on erinäisiä tahtiongelmia. Aivan täydellinen virhemittari.

Kunkulla taas on mukava harjoitella hienosäätöä, sillä Kunkku on erittäin herkkä, mutta välillä myös pohkeelle hidas ja se alkaa usein ennakoimaan. Kunkulla kun käy ratsastamassa niin saa kyllä satavarmasti keskivartalon lihakset helliksi. Ja sehän on vain hyvä asia. Huono asia tietysti on se, että jos keskivartalo kipeytyy, tietää että se vaatii paljon lihastreeniä.

Hengitysharjoitukset ovat myös hyviä, mutta itse tarvitsen kyllä enemmän ensin oppia siitä maasta kuin hevosen selästä, sillä silloin ei hevonen häiriinny räpellyksistä ja hevosen opettaminen vielä pienemmille avuilla on tuloksellisempaa. Minusta on myös tärkeää kokeilla asiat ensin itse ja todeta miten ne toimii, kuin alkaa suin päin opettamaan ko. asioita. 

Opettamisesta puheen ollen, Farmilta on useampi kysynyt ratsastustunteja meidän hevosilla.  Valitettavasti hevoset ovat vielä sitä tasoa, että en kehtaa pyytää euroakaan meidän Ö-tasoisella hevosella pidetyltä ratsastustunnilta. Kunhan ponin ja Stellan saa kuntoon niin ehkä sitten... Aika näyttää kuinka kauan menee kunnes ne ovat siinä kunnossa, että ne käyvät asiakashevosiksi. Jos tulevat joskus olemaan, sillä kaikista hevosista ei ole opetushevosiksi.

Mutta ihan mukavaahan se olisi pienimuotoisesti omillakin hevosilla opetusta pitää, kunhan ensin puitteet ovat kunnossa. Mutta täytyy sanoa, että olen kyllä todella otettu kyselyistä. Antaa se jonkinlaista kipinää taas suunnitella uusia juttuja!

1.7 Jotain vihreää 

Maisa-kissa oli toukokuun "sairaslomalla". Sillä oli tullut jo pitkän aikaa takapuolesta vihreää mönjää. Muuten se oli aivan normaali, ehkä vain keväällä tavanomaista hellyydenkipeämpi. Maisa sai penisiliinikuurin, mutta se ei vaikuttanut mitään. Itse kylläkin sain allergisen reaktion, kun en muistanut laittaa suojahanskoja käteen ennen lääkkeen annostelemista. Varmaan mikroskooppisen pieni määrä meni ainetta iholle ja TSÄDÄM! Pienestä näköjään kiinni sekin asia.

Maisalle varattiin leikkausaika toukokuun lopulle, koska lääke ei vaikuttanut niin kuin olisi pitänyt. Kukaan ei tiennyt kuinka paha tilanne Maisalla olikaan ja selvisi vasta leikkauksessa. Leikkaus kesti noin tunnin verran. 

Kun menin hakemaan Maisan eläinlääkäristä, kuulin hurjan uutisen ja näin jotain todella yököttävää. Maisalta oli pitänyt poistaa kohtu ja munajohtimet kokonaan. Kaikki oli ollut täynnä vihreää monjää, sitä samaa mikä sillä oli takapuolesta tullut. Munanjohtimet kuuluisivat olla enimmillään lyijykynän paksuiset, mutta maisalla ne oli 3cm kumpainenkin! Teimme vielä kokeen ja puhkaisimme veitsellä pöydällä olleen munajohtimen ja se turskahti vihreästä mönjästä. Miten edes niin isot olivat mahtuneet edes niin pienen kissan sisään?! Lisäksi Maisalta oli jouduttu irroittelemaan useita kiinnikkeitä ja jotain epämuodostumia. Nämä elinten epämuodostumat ovat yleensä perinnöllisiä.

Kun sain Maisan kotiin, se joutui "vankilaan " eli kodinhoitohuoneeseen heräilemaan, ja se nukkuikin niin kauan, että heräili vasta alkuillasta. Maisa joutui jämään sisälle niin kauaksi aikaa, että lääkekuuri oli syötetty loppuun. Se sai runsaasti kipulääkettä ja tietysti antibioottikuurin. Maisa ei ole tottunut olemaan talossa sisällä ja stressaa kovasti, mutta nyt se tyytyi oikeinkin hyvin kohtaloonsa. Tallissa sitä ei olisi voinut pitää yhtä puhtaana kuin vankilassa. 

Käytin Maisan tokkuraisuuden hyväksi ja vetelin klipperillä siltä karvoja vähemmäksi. Maisan turkkihan oli mennyt tosi haituvaiseksi ja takkuja tuli ihan hirveästi. Maisa näyttikin ennen turkin leikkausta joltain oudolta eläimeltä, suoraan viidakosta pyydystetyltä viidakkorotalta. 

Maisa on toipunut leikkauksesta erittäin hyvin ja se on paljon virkeämpi kuin koskaan! Turkki on alkanut kasvaa hyvin takaisin eikä takkuja enää ole tullut. Ruokahalukin tuntuu olevan kaksinkertainen ja ihan röyhkeästi menee myös Musta-kissan kupille syömään, vaikka on aiemmin alistunut sille roikale vintiölle, ja hipsinyt vähin äänin pois paikalta jos Musta on yrittänyt yhtään tungetella.

Taas tuli opittua paljon, varsinkin kissoista. Maisan tapa kertoa kivusta oli kiehnätä ja kehrätä ja änkeytyä syliin. Aivan uskomatonta, miten eläin voi ilmoittaa olevansa kipeä. Ja itse vain on ihmetellyt että onpa se kesyyntynyt paljon. 

18.6 Arvoituksellinen angus

Vasikoita on tullut reippaaseen tahtiin ja tämän hetken saldo on 5 lehmävasikkaa ja 6 sonnivasikkaa. Nimiä on saanut kyllä keksiä ihan toden teolla, onneksi kuitenkin lapsilla on hyvä mielikuvitus ja useampi nelijalkainen on saanut heidän keksimän nimen.

Joka kerta yksi lehmä tuottaa enemmän huolta kuin toiset. Kyseinen lehmä on Lazutiina, erittäin omituinen musta angus. Lazutiinalla ei ole koskaan ollut ongelmia poikimisessa, vaan ongelmat alkavat sen jälkeen. Viime vuonna vasikka piti erottaa siitä joksikin aikaa, sillä Lazutiina puski ja nakkeli vasikkaa vaarallisesti. Ei se ihmisillekään mitenkään järin ystävällinen ole koskaan silloin ollut, mutta vasikka olisi päässyt varmasti hengestään ilman ihmisen väliintuloa. 

Tänä kesänä seurasimme siis oikein erityisen tarkkaan Lazutiinan synnyttämistä. Kun käveleskelin aidan ulkopuolella, Lazutiina ammui itsekseen oikein matalalla ja möreällä äänellä ja jökötti paikoillaan, päättelin että nyt alkaa tapahtumaan. Ja aavistus osui oikeaan, sillä hetkeä myöhemmin syntyi lehmävasikka. 

Lazutiinalle ei edelleenkään ollut tullut selväksi mitä tehdään kun vasikka syntyy. Tällä kertaa ei ollut aivan tappomielellä, mutta kun vasikka yritti alkaa imemään maitoa, se puski vasikan kumoon jatkuvasti. Ei auttanut muuta kuin ottaa taas järeämmät keinot käyttöön. Lazutiina laitettiin hoitoparteen kiinni ja kun se rauhoittui syömään rehukapuroita, yrimme laittaa vasikkaa imemään. Lehmä oli kuitenkin niin stressissä, että maitoa ei tullut. Vasta kun isäntä lähti hakemaan juottopulloa, johon voisi lypsää ternimaitoa, Lazutiina rauhoittui sen verran että maitoa alkoi pikkuhiljaa tulemaan.

Lazutiinan utareet olivat varmasti todella kipeät, sillä ne olivat aivan pullollaan maitoa. Kun lypsin ensin hieman käsin juottopulloon maitoa, selvästi se lehmää helpotti ja sitten maitoa tulikin niin herkästi että vasikka pääsi opettelemaan imemistä. Ja kylläpä sillä olikin nälkä! Lazutiina oli kuin lypsykoneessa, sillä vasikka joi oikealta puolelta ja minä lypsin vasemmalta ternimaitoa talteen.

Ternimaitoa sain lypsettyä vain puoli litraa, sillä Lazutiina alkoi hermoilemaan ja päätin lopettaa suosiolla ennen kuin kaikki maidot olisivat maassa. Kun vasikkakin oli juonut tarpeeksi,Lazutiina päästettiin irti häkkiin vasikan kanssa. Kaikki sujui sen jälkeen hyvin. Emo hoiti vauvaansa ja ternimaito vietiin jäähtymään jääkaappiin ja sen jälkeen pakasteeseen. 

Olipas se kyllä operaatio. Ja kyseisen eläimen nimi ja naama jäi varmasti mieleen, vaikka kyllä se on hiukan Nättipään näköinen...

 

7.6 Varoivaista paluuta arkeen

Puhe ei edelleenkään toimi kunnolla, mutta lääkärin mukaan palautuu jossain vaiheessa. Ei ole kuitenkaan tietoa milloin ja mikä sen aiheutti. Ei ole tapana levitellä kovin henkilökohtaisia tietoja, mutta tämä siltä varalta, että soittaessa tai tavatessa ei kovin ihmettele miksi on ”ulkomaalainen korostus”. Kuukausen mittaisella tutkimuksella selviää (toivottavasti) sitten mitä tapahtui.

 

1.6 Black out

Kertomista riittäisi kovin runsaasti, sillä on tapahtunut kaikenlaista! Kaksi kaunista mustaa vasikkaa on syntynyt (eli vielä yksi on syntymättä), sekä kaksi ruskeavalkoista. Hevostenkin kanssa on tapahtunut paljon.

Jotain kuitenkin sattui viikon alussa ja sen jälkeen ei ole pystynyt puhumaan kunnolla. Mahdollisesti pahempi epilepsia- tai TIA-kohtaus. Kirjoittaminen onnistuu jotenkuten, mutta se on hyvin hidasta ja sanat on vaikea muistaa ja niiden taivutukset. Kirjoittaminen jää siis hetkeksi tauolle niin kaukaksi aikaa, että puhe ja sanat palautuu. Kuvat vaihtuvat kuitenkin galleriassa, joten niitä voi käydä kurkistamassa.

Vasikoiden nimet alkavat tänä vuonna Q-kirjaimella, joten mikäli haluaa niin voi sähköpostilla lähettää ehdotuksia. Nyt nimetty on vasta 3 ja vasikoita on tulossa toivottavasti vielä kymmenen.

 

26.5. Ihania pieneitä sieviä varsoja!

Kunkku sai jälkikasvua vappuna. Varsa on todella kaunis tähtipäinen tamma. Tamma sai nimekseen Goldriver Serpentine ja 24.5 syntyi hopeanharmaa orivarsa, joka ristittiin Goldriver Supervisoriksi. Kuvia on kuvagalleriassa.

Varsinaisen Kunkun mainostamisen jätänkin tältä kesältä väliin, mikäli heiloja ilmaantuu niin mikäs siinä, mutta orimainosta sun muuta en vielä värkkää, vaikka vielä tämän vuoden maksut olisikin kyllä jo maksettu.

Kenkääjä kävi tällä viikolla ja Stella sai ensimmäistä kertaa elämässään kengät. Se käyttäytyi erittäin mallikelpoisesti ja Nemo saisi kyllä ottaa siitä mallia. Muutenhan se on ollut ihan nätisti, mutta nyt tapahtui jotain järkyttäävää, varmaan jonkun planeettaan osui varjo, sillä Nemo sai pomppuhepulin. Kun ärähdin sille, loppukengityksen se seisoi todella hienosti. Tuli kyllä aivan puun takaa tuo, sillä se on osannut olla ihan asiallisesti. Poni on näköjään vielä ylläreitä täynnä.

Kaikille kuitenkin saatiin kesäsandaalit jalkaan. Jes!

 

25.5 Sataa, sataa lorisee...

Vettä on tullut niin paljon, että maa ei ehdi imeä kaikkea. Vaikka lätäköitä on kaikkialla ja lisää vesisadetta on luvassa, arkin rakentamisen ja snorkkelin ostamisen sijaan olisi tarkoitus hommata superyber vedenpitävät ratsastushousut ja uusia kentän pohja. Uusiminen jää kuitenkin siihen asti odottamaan, että sade loppuu. Hevoset ovat kuitenkin saaneet lomailla aivan liikaa sateen takia ja läskistyttää itseään tarhassa, että kunnon sadekamppeet on oltava. Kentälle ei ole nyt asiaa, sillä lanasin siitä toisen puolen ennen sateita ja kun se oli päivää vaille sopivan kuiva, eiköhän alkanut nämä sateet... Kenttä on nyt aivan liian vellistä, tai no lanattu puoli ei ole, mutta jos nyt menen sinne hevosia juoksettamaan, kaviot uppoavat sen verran syvään, että tulee hiekan alla oleva kerros esille. Voi vitsit kun se olisi ehtinyt tamppaantua ennen sadetta!

Sadepöksyjen ostamista olen ajatellut tosi pitkään, mutta toisten housuja kokeilleena tiedän, että kaikki ei ole sitä mitä pitäisi olla. Eräänkin kerran on sadetta pitävät ratsastushousut kastuneet läpi. Se sateen määrähän toki on suhteellinen, pitääkö housut vettä vain tihkusateella vai kaatosateella ja kuinka pitkän ajan. Ei ole yksien pöksyjen ostaminen niin helppoa. Joka tapauksessa treeniä on pystyttävä tekemään myös kaatosateella, vaikka sitten pihateillä tai metsässä.

Sateessa ratsastamiseen on toki varustauduttava myös muulla tavoin, kuten laittaa horselle uljas ratsastusloimi ettei sen peppu palellu. Kypärän pitää tietysti olla uhrattavaa mallia, sitä kalliimpaa kun ei viitsi sateessa liottaa, vaikka se ei puristaisikaan aivoja kasaan yhtä paljon kuin halpaversio. Olisi kyllä ihan mukava, jos kädetkin pysyisivät joten kuten kuivina ja lämpimänä, eikä ohjia tarvitsisi puristaa rystyset valkoisina. Maneesi olisi poikaa, mutta kun taskun pohjalla on enemmän leivänmuruja kuin tuhatlappusia, voi oman maneesin unohtaa. Mutta vielä tulee se päivä, jolloin olen rikas ja kuuluisa ja pihassa seisoo uljaana ihka oma maneesi! Ehkä.

Eräs "naapuri" oli kehitellyt itselleen hienon sateensuojan traktoriin. Hytittömässä traktorissa oli kiinnitettynä jonkinlainen sateenvarjo. Ensin luulin sitä tilataideteokseksi, mutta kun näin kyseisen vempeleen siirtyvän paikasta A paikkaan B, ei auttanut kuin myöntää keksinnön olevan ihan nerokas. Mukava lisävarustus varmasti myös kovalla auringonpaahteella. Harmillisesti sellaista ei ehkä voisi kiinnittää satulaan. Kerran kyllä olen ratsastanut sateenvarjo toisessa kädessä, mutta se ei ollut ehkä paras idea villissä nuoruudessani.

Kun on kastuttu vesisateessa ratsastessa likomäräksi, tallihommat tulee yllättävän nopeasti hoidettua, koska on niin pirun kylmä ja haluaa äkkiä lämpimään. Muuten sitä tulee hiimailtua ja puunailtua ja joskus myös katsottua kännykkää... Varmasti jos kellolla aikaa ottaisi, säästäisin kymmeniä minuutteja tallihommissa sateella ratsastuksen jälkeen kuin kuivalla ilmalla. Syy on tietenkin yksinkertainen: Heti kun laskeudun selästä, täytyy tietysti kuivata äkkiä satula, ellei se satu olemaan synteettinen, jolloin asialla ei ole niin kiire. Sen jälkeen nopsaa hevoselta suitset pois, jolloin arvoisa hevonen jo mulkoilee siihen malliin, että "pidäppäs Emäntä kiirettä, mun pää on likomärkä, hop hop kuivaa se jo". 

Kun pää ja muu hevosen vartalo on varmasti kuivattu ja hevonen loimitettu, alkaa tietysti hevosen lihashuolto. Jalat venytellään ja tarkistetaan ettei sade vaan ole kylmettänyt kuitenkaan hevosen lihaksistoa. Voin sanoa että on villi tunne, kun yrittää jääkylmillä käsillä pitää hevosen kintusta kiinni varmalla otteella, että hevonen voi varmasti venytellä kunnolla. Tietysti kylmän linimentin lisääminen hevoseen antaa vielä omat mausteensa. Kun hevonen on puunattu, se pääsee puhtaaseen karsinaan mussuttamaan heinää ja juomaan lämmintä vettä. Hevonen  tietysti arvostaa vaivannäköä niin paljon, että lorauttaa ensin säiliönsä tyhjäksi ja tekee sontaläjän, kaapii heinät kuivikkeiden sekaan mahdollisimman hyvin ja sitten piehtaroi fleeceloimi päällä. Tämän jälkeen tietysti hevonen odottaa malttamattomana, että sitä uutta heinää voisi tuoda kun "vanha" jostain syystä sotkeentui ja purutkin pitäisi saada pois naamasta.

Kun arvon hevonen on saanut ansaitsemansa hoidon, täytyy mahdollisimman nopeasti rasvata ja puhdistaa suitset, pestä muta jalustimista ja tietysti kuivata ne ennen jalustinsuojiin sujauttamista, rasvata satula, kuivattaa satulahuopa, ottaa harjoista karvat pois jne. Ja kun ehtii juuri huokaista ja pääsee laittamaan kädet kuuman kaakaomukin ympärille, muistaa että lampaankarvavyö jäi putsaamatta ja laittamatta kuivamaan. Siinä vaiheessa kun se välillä niin viheliäinen varuste saa käsittelyn, tulee mieleen että eikö tätä hommaa voisi jotenkin vähän helpottaa. Vaikka hommaamalla ne vedenpitävät ratsastusvaatteet, joita on joskus silmäillyt muttei ostanut. Ja siinä samalla kun sitä tuijottaa sitä lampaankarvavyötä pohdiskellen, kaakao on ehtinyt joko jäähtyä tai sinne on mennyt pörriäinen, kun sitä sattui unohtamaan laittaa mukin päälle servetin. 

Tämän kirjoituksen jälkeen mietin, että vaikka sitä sadereissun jälkeen tekeekin asiat mielestään monta kertaa nopeammin, olisikohan sittenkään niin, että aikaa menisi vähemmän...

 

16.5. Parempi lintu oksalla kuin kärpäspaperissa

Maisalla on edelleen tullut takapäästä vihreää mönjää ja tänään oli tarkoitus se viedä leikattavaksi. Kuitenkin leikkaus peruuntui eläinlääkärille tulleiden hätätapausten vuoksi, joten leikkaus siirtyy ensi viikolle. Jännitin leikkausta kovasti ja niin taisi Maisakin jännittää, sillä se ei kauhean mielellään kuljetuskoppaan halunnut mennä. Eihän se tietenkään tiennyt mihin joutuu, mutta kuljetuskoppa ei sen lempipaikka ole.

Nemolla on vuotanut taas toinen silmä kirkasta nestettä ja sen silmää on huuhdeltu useana päivänä. Pari päivää on nyt ollut oireeton, mutta saapa nähdä alkaako se sillä parantumaan. Todella nätisti antaa huuhdella sen, tietää että saa urheuspalkkion huuhtelusta. 

Stellalla on lavassa, tai oikeassaan lavan takaosassa, iso patti molemmilla puolin hevosta. Olen nähnyt samanlaisia patteja tulevan kun hevosella käytetään epäsopivaa satulaa. Sellaisia patteja olen poistanut usealta hevoselta hieromalla. Stella saa saman käsittelyn, sillä satulaa on turha ostaa vielä. Patit nimittäin vaikeuttavat satulan sovittamista, sillä lapaluu ei tunnu patin alta.

Stellan kohdalla en tiedä miten patit ovat tulleet, sillä ratsastettu sillä ei ole säännöllisesti epäsopivalla satulalla. Mutta tänään alkaa hieromisoperaatio ja aina on jännittävää nähdä miten se edistyy!

Talliin on valitettavasti ilmestynyt jostain pikkulintuja vaikka ulko-ovet ovat kiinni. Kiinnitin muutamia päiviä sitten kärpäspaperia, joten ne ja pikkulinnut ovat erittäin huono yhdistelmä! Kärpäset on kuitenkin saatava tuhottua jo ennen hirveän pörriäisparven syntymistä, joten kärpäspapereita ei voi poistaa. Ei auta kuin toivoa ettei lintuja ilmesty sisälle enempää, sillä on todella kamala poistaa lintua kärpäspaperista!

15.5. Kirjotushärö

Monen viikon ajan kestänyt unettomuus on vaatinut veronsa. Kolme tuntia kun nukkuu, niin vähän alkaa päässä vippaamaan. Kun vihdoin uusi unilääke lauloi tuutilullaa, olipa aamulla hassu olo kahdeksan nukutun tunnin jälkeen. Tämä tietysti piti käyttää heti hyväksi ja tehdä rästityöt. Tietysti pahimpien kirjoitusvirheiden korjaaminen nettisivuilta kuului asiaan. 

Eilen liikutin kaikki hepat ja oli mielenkiintoista nähdä miten Stella käyttäytyy irtojuoksutuksessa. Nooh, ihan niin se ei mennyt mitä kuvittelin. Stella turvautui koko ajan minuun, eikä millään olisi lähtenyt isompaa aitaa tutkimaan. Kun sain sitä ajettua kauemmas ja jopa ravaamaan, se tuli aivan täyttä ravia kohti ja teki liukupysähdyksen nenäni eteen. Jännä tapaus. Kaikki askellajit tuli suunnilleen nähtyä, mutta koska hevonen oli jännittyneessä tilassa, lyhyet laukkapyrähdykset oli ns. pupulaukkaa, eli hevonen laukkaa tasajaloin. 

Sintturaa juoksuttelin ympyrällä irti, sillä se tarvitsi kevyttä liikutusta edellisen päivän ajoharjoitusten jälkeen. Muuten se olisi mennyt aivan jumiin, kun veti itsensä aivan hikeen edellisenä päivänä. Ajoharjoitus ei mennyt kyllä kuten oppikirjassa, sillä ponilla oli ihan omat metkut mielessä.

Kerran olen samanlaisella HEVOSELLA ajanut ja voin sanoa että oli muuten unohtumaton kokemus. Hevonen pisti välillä makaamaan, sitten hyppäsi pystyyn, pukitti jne. Sillä hevosella oli varmaan kaikki pakkokeinot käytössä, häntä teipattuna aisaan, potkuremmi, martingaali, sekki ja mitähän niitä kaikkea olikaan. Hevonen oli todella ärsyttävä jo varsasta alkaen, aina uhmaamassa ja kaikki oli sen kanssa hankalaa. Jostain syystä minut laitettiin aina sillä ajamaan kaverini kanssa... Kyseessä siis ei ollut oma hevonen.

Kumma kyllä, tuosta hevosesta tuli hyvä ravuri kun se huomasi ettei se selviä valjaista riehumalla. Olipa lysti ajella kun se alkoi liikkumaan kuin hevonen, eikä pistänyt kolmen käyntiaskeleen jälkeen rodeota pystyyn. Itse en pystyyn hyppivää hevosta katsoisi päivääkään.Ja mitä Sintturaan tulee, hänellä oli vähän samanlaisia temppuja. Onneksi se on vain kolmasosa edellä mainitun hevosen koosta.

Alku sujui oikein hyvin. Varmuuden vuoksi sillä oli kuitenkin potkuremmi, ettei se kuitenkaan saa jalkoja aisan yli jos sattuisi pomppimaan. Ei se kertaakaan yrittänyt pukittaa, mutta toinen pää nousi kyllä ja moooonta kertaa. Vaikka yksin ei ponia opetettukaan, kyllä oli siinä työmaata. Välillä käveli aivan kuin vanha tekijä aivan rauhassa ja sitten alkoi hyppimään pystyyn. Eli tasan sama homma mitä teki jo tullessaan, eli heti kun joku ei juuri silloin miellytä, niin etupää ilmaan vaan. Kaikessa muussa toimii jo ilman pystyyn hyppimistä (tosin eläinlääkärin toimenpiteitä tehtäessä en mene siitä takuuseen...). Kun Sinttura huomasi että tyhjänpäiväinen riehuminen on aivan turhaa, se meni oikein nätisti loppumatkan ja sitten otimmekin rivakasti kaikki kamppeet siltä pois.

Sinttura on kyllä sellainen yksi kysymysmerkki. Se on todella kiltti ja näppärä, mutta sillä on selvästi jotain takaumia ja sen lisäksi se on aivan takuulla saanut periksi kaikesta hyppäämällä pystyyn. Ei voi kuin kuvitella kuinka se on säikäyttänyt lapset hyppäämällä pystyyn tai kiilaamalla jne. Sinttura on hyvä esimerkki sellaisesta hevosesta, joka on täysin ihmisten pilaama ja vaatii todella pitkän aikaa korjata kaikki. Tällaista hevosta en ikinä laita myyntiin ja Sinttura saa olla meillä niin kauan kuin se terveenä pysyy. Meiltä se ei lähde kuin kuoppaan. Jossain vaiheessahan se tasoittuu ja käyttäytyy normaalisti, mutta se prosessi on tämän kanssa hyvin pitkä, enkä halua että se joutuu enää koskaan kokemaan sellaista mitä se on joutunut kokemaan. Se on kuitenkin jo 10v, joten siihen mahtuu paljon kaikkea tapahtumaa.

Sintturaisen Englannin vuosia aion alkaa kaivamaan (todennäköisesti tuloksetta) yhteistyössä kahden tutun kanssa, joista toinen asuu siellä ja toinen ostaa sieltä hevosia Suomeen.

 

12.5 Kieroja neniä, satuloita ja kylpyankkoja

Pääsin tänään lukemaan hammaskartat koneelta. Stellalla on virallisesti wry  nose syndrooma. Hammassairaudet ovat yleensä periytyviä, mutta tämä on harvinainen kehityshäiriö, joka ei pitäisi olla perinnöllistä. Suomessa on muutama tapaus, joista ainakin kaksi pahaa tapausta on leikattu ulkomailla, muistaakseni Tanskassa ja Ruotsissa. Suomessa ko. korjausleikkausta ei voi tehdä.

Wry nose varsan leikkaus maksaa noin viitisen tuhatta euroa. Korjausleikkauksessa varsalta voidaan ottaa esimerkiksi kylkiluusta palanen ja liittää se leukaan, sekä leikkaus jossa käytetään rautoja suoristamaan leukoja niin, että ylä- ja alaleuka ovat samassa linjassa. Kovin pahoja tapauksia, joissa varsa ei voi hengittää, ei voida enää pelastaa, mutta jos henki kuitenkin kulkee toisen sieraimen kautta ja varsa voi syödä avustettuna, leikkaus on mahdollista. 

Aikuiselle hevoselle leikkausta todennäköisesti ei voi tehdä, sillä silloin hevosen hevosen leuka on pysyvästi luutunut väärään  asentoon. Asiasta en ole varma, sillä siitä löytyy monenlaista tietoa. Jos kuitenkin hevonen on aikuiseksi kasvanut ja pystyy syömään ja elämään ilman kipuja, leikkaus tuskin on tarpeenkaan, sillä silloin vino nenä on vain kauneusvirhe. Stella saa hyvillä mielin olla vinonenäinen Ihaa-aasi.

Vesisadetta on piisannut ja meille on muuttanut sorsapariskunta ratsastuskentälle. Vaikka rapakko ei ole syvä, mielellään ne siellä pulikoivat. Helmi ei sorsista välitä, mutta jostain syystä Stella on nistä hyvin kiinnostunut ja tänäänkin aamulla sitä ulos viedessäni se hirnui niille. Kun sorsat sitten huomasivat ihmisen lähestyvän, ja varmaan säikähtivät myös hirnuntaa, ne lähtivät rivakasti tepastelemaan kauemmas ja Stella huusi niille todella sydäntä särkevästi. Mokomat pienet vesilinnut kuitenkin tulevat joka päivä takaisin ja polskuttelevat kentän viereisessä pienessä ojantapaisessa tai rapakossa. Ja Stellahan on aivan innoissaan siitä riemusta! Mikäpä siinä, pitäähän jokaisella kylpyankka olla, vai mitä?

Eilen Kunkku huomasi miten pääsee liinasta irti. Juoksutin (tai no oikeastaan vain kävelytin) sitä liinassa pihalla ja tarkoitus oli saada se astumaan kunnolla takajaloilla alle. Tästä jatkokoulutuksena ovat liinassa siirtymiset askellajien sisällä, mutta sen aika ei ole vielä. Kunkulla oli vähän ylimääräistä virtaa ja kun Helmi päätti alkaa härnäämään ihan tahallaan Kunkkua, Kunkku sai vetaistua liinan minulta kädestä. IKINÄ ei yksikään hevonen ole kapsonista päässyt vapautumaan kun olen  liinannut. Kun sain liinan lenkkiosan laitettua käden läpi kuten koiran hihnan, sain sen sitten pideltyä ja kaikki meni sen jälkeen hyvin... ...Kunnes vaihdettiin suunta ja lenkki ei ollut kädessä. Taas otti herra ritolat ja siinä vaiheessa  Helmi sai komennon häkkiin ja Kunkku sai itselleen kuminauhan. Kun näytti että tuleeko tästä taas yhtään mitään, vein Kunkun varmuden vuoksi aitaukseen ja siellä otin vielä käynnit molempiin suuntiin. Kunkku meni lopussa oikein hyvin ja tavoitekin saatiin saavutettua.

Uudet valjaat ovat ihan superloistavat tuohon hommaan! Eli jos vaan on pikalukkovaljaat, ne soveltuvat erinomaisesti juoksutusvyöksi. Ainakin tässä mallissa kiinnitys D-renkaita on paljon, joten niistä on moneksi. Nyt vielä kun ostin niihin pehmeän silapehmusteen niin ne ovat hevosellekin miellyttävät. Uhrasin valjaisiin myös yberpitkän uudenkarhean pehmusteen, jonka virallisesta käyttötarkoituksesta ei ole mitään hajua. Koska se kuitenkin sopi sävy sävyyn silapehmusteen  kanssa, niin pienen leikkelyoperaation jälkeen siitä tuli oivallinen rintaremmin pehmuste. Sitten tietenkin myöhemmin kiroilen kun sitä olisi tarvinut jossain satulavyön pehmusteena...

Kävin tuttavani luona sovittamassa satuloita. Lohdullista että muillakin hevosilla/poneilla on "hankala selkä" . Oli erittäin mielenkiintoista päästä hypistelemään aika vasta markkinoille tullutta rungotonta nahkasatulaa. Kyllä, nimenomaan rungoton, ei joustorungollinen. Markkinoijan mielestä tämä satula sopii kaikkiin selkiin, mutta kuten muidenkin kokemuksista päätellen, ei tämäkään satula minun mielestäni kaikille sovi. Moni on moittinut liian suoraksi, mutta mainoksessa sanotaan sen sopivan myös kaarevaan selkään, koska se muotoutuu rungottomuudensa ansiosta hevosen kuin hevosen selkään. Satula oli hämmästyksekseni aika takapainoinen, syvin kohta melko takana ja se oli aika jäykkä. Tiedä sitten miten muokkautuu kunnon käytössä, että onko uutena sitten noin jäykkä. Toinen malli näytti paljon paremmalta, takaosassa ei ollut jäykkää läpyskää. Satulassa oli kuitenkin suuri selkärangantila, mikä on tietysti todella tärkeää. Kun kuitenkin kyseessä oli uusi malli, on säännöllisesti käyttämättä aika vaikea tietää miten lopulta satula selkään asettuu. Issikkasatuloissakin on kyllä monesti istuinosa olevan suhteellisen takana, joten satulan pituus on todella tarkka ettei ratsastajan paino mene liian taakse. 

Hevosten selkään niinkin satuloita löytyyy jos jonkinmoista, mutta silloin kun paneelien olisi oltava lyhyet, sekä selkä on poneilla usein hieman kaareva ja pyöreä ja joskus säkäkin tuntuu puuttuvat, on tosi vaikea sopivaa satulaa löytää. Vielä kun satulaan pitäisi pystyä aikuinenkin istumaan niin saattaa pieni tuskanhiki nousta siinä yhdeksännen sovitettavan  satulan kohdalla...

Satuloista mieleeni taas tulikin, että yksi hevosistani on vailla satulaa. Eikun satularumba siis taas käyntiin!

 

10.5 Hammaslääkäri!

Odotin erittäin mielenkiinnolla Stellan suuhun kurkistamista. Kun Marika eilen saapui, olin jo ihan intoa piukeana. Stella ei välittänyt rauhoiteainepiikistä tuon taivaallista. Tokkopa huomasikaan. Aine vaikutti todella nopeasti jo valmiiksi rauhalliseen hevoseen, joten eipä aikaakaan kun päästiin hommiin.

Stella löntysteli vähemmän uljaasti hoitokarsinaan ja sitten puskin nuokkuvan hevosen oikeaan kohtaan, jotta pään pidike (onko sillä joku hieno nimi?) saatiin sopivasti. Suun huuhtelun jälkeen päästiin kunnolla näkemään mitä kaikkea remontoitavaa oli edessä.

Arvailuni osoittautui oikeaksi, leuka oli kiero kuin ihmisen mieli. Marika epäili, että kyseessä on voinut olla kehitysvamma. Ylä-ja alaleuka eivät olleet samassa linjassa eli oikeat ylähampaat olivat enemmän oikealla, eivätkä vastanneet suoraan alahampaisiin. kuvista päätellen alaleuka taisi olla ns. oikealla kohdalla, mutta Stellan "nokka" (eli yläleuka)oli kasvanut kieroon. 

Alahampaat edessä osuivat ikävästi ikeniin, koska ne olivat taaempana kuin ylähampaat. Tietokoneen näytöstä otettamastani kuvasta näkyy kuinka alahampaassa oleva terävä kohouma painaa kitalakeen. Poskihampaissa oli ihan järkyttävä kokoero! Stella ei ole pystynyt käyttämään toisen puolen hampaita syömiseen, joten hampaat eivät tietenkään olleet kuluneet tasaisisesti molemmilta puolilta. Kuvassa se näkyy selvästi ja kuinka epämuotoiset oikean puolen poskihampaat sillä on!

Sudenhampaita oli myös sangen kummallisesti. Yläpuolella oli kolme sudenhammasta, joista kaksi oli peräkkäin! Yksi sudenhampaista ei ollut päässyt puhkeampaan, joten ientä piti vähän leikata, että hammas päästiin kaivamaan esiin ja kiskomaan se irti. Sain opetella tunnustelemaan sormin miltä puhkeamaton sudenhammas tuntuu. Tuosta on vastaisuudessa paljon hyötyä! 

Hampaat saatiin hoidettua niin paljon kuin vain suinkin voi, kieroksihan leuka jää, sitä ei voi millään konstilla muuttaa, mutta nyt suu ei ole enää kipeä. Nyt täytyy jännätä alkaako Stella hoidon jälkeen käyttämään myös toisen puolen poskihampaita puremiseen.

Onneksi odotin varsinaisen koulutuksen aloittamista, enkä lähtenyt heti tunkemaan kuolaimia suuhun! Nyt on kaksi viikkoa sairauslomaa ja sitten päästään töihin. 

Eikä ollut ollenkaan kuitenkaan toivoton tapaus tämä, vaikka jo mietin että pitääköhän se lihoiksi laittaa... Pahempi olisi ollut karies ( jolta hevosemme ovat toistaiseksi säästyneet), jolloin hampaat mätänevät suuhun. Ei siis kannata heittää kirvestä kaivoon vaikka olisikin tämmöinen vinkkurahampainen tapaus!

Kuvagalleriassa on useampia Stellan suusta.

 

7.5 Oi Stella Stella

Pikkuhiljaa Stellasta on alkanut saamaan jonkinlaista käsitystä. Mitä tähän mennessä siitä on huomattu, niin se on todella kiltti, rauhallinen ja lähes mitään pelkäämätön kaveri. Stellalla on kuitenkin myös omakin tahto olemassa eli ei kuitenkaan mikään lapatossu ole. Enemmänkin sen epätoivottu käytös on kuitenkin selvästi vain tietämättömyyttä. Se oppii todella nopeasti asioita, mutta selvästi kuitenkin miettii mikä järki tässä asiassa nyt oikein pohjimmiltaan on. Stella on kuin Nalle Puhin Ihaa-aasi, rauhallinen, mietteliäs ja isokorvainen.

Stella on myös erittäin toimelias. Siitä on ihan hirveän kivaa kuljettaa esineitä ja heitellä niitä. Valitettavasti olin ehtinyt heittää vanhat talvisaappaani roskikseen - ne olisivat olleet mitä parhaimpia leluja Stellalle. Nyt sillä on risu, jota se heiluttelee sekä puutönkkä, jota voi kieritellä etujaloilla. Karsinaan sille ripustin pyörivän likitin, mutta Stella keksi sille syömisen sijasta täysin uuden käyttötarkoituksen, nimittäin siihen on oikein mukava hinkata mm. kaulaa tai lautasia!

Alunperinhän meillä oli tarkoitus ostaa Stellan emä, mutta ostimmekin sen varsan. Se kävi ikään kuin vahingossa, sillä saimme sen käsityksen että hevonen oli 8v. No, ei se mitään, nyt on kolme vuotta nuorempi tapaus, joten ei haittaa yhtään! Toisin kuin Stellan emä, Stella on täysin ravisukuinen. Sen huomaa hyvin jo heti rakenteesta. Emä on arvosteltu varsanäyttelyssä työhevossuunnalle III-palkinnolla. Ikävä kyllä en emästä ole koskaan sivukuvaa tai kirjallista arvostelua nähnyt, olisi mielenkiintoista tietää millainen se on rakenteeltaan. Stellalle oli ymmärtääkseni myös kaavailtu työhevosenkin uraa.

Stellan ss.% on huimat 6,4, joten jos siitä ravurijälkeläisen haluaisi, ei kovin montaa vaihtoehtoa ole, jotka sekä rakenteeltaan, että sukunsa puolesta isäoriksi kävisi. Muutama vaihtoehto kyllä löytyisi. Toki monet teettävät varsoja kerraten samoja nimiä, mutta itse pitäisin kyllä parempana saada jossain vaiheessa jotain väljyyttä, etenkin kun ss.% alkaa olla kovin kova.

Stellalla on hammaslääkäriaika piakkoin ja odotan mielenkiinnolla saadaanko sen purenta kuntoon. Jos itse tekisin arvion, mielestäni sillä on leuat eri paria. Sen "nenä" on vähän kierossa ja sillä osuu alahampaat lähes yläleuan ikeniin. Yläleuka on myös hieman epävakaa ja sillä on erittäin jyrkästi alas taittuva turpa. Olisi mielenkiintoista tietää onko se syntymävika vai onko sille varsana sattunut niin paha haaveri, että leukaan olisi tullut iso vaurio. On myös vielä arvoitus mitä sen poskihampaista löytyy. Onko poskihampaat niin epätasaiset (esim aaltoileva hammasrivi) että se vaikuttaa etuhampaisiin. Kohta ainakin joihinkin asioihin saadaan selvyys.

Stellaa ei ole meillä olon aikana opetettu muuta kuin kävelemään nätisti narun nokassa, pysähtymään aina ennen ovia ja tehty päivittäisiä puuhasteluja. Loimi tuntui sille olevan uusi juttu, mutta urheasti se otti loimen selkäänsä. Hieman säpsähti pois ottaessani kaulakappaletta, kun tarroista lähti tietenkin repaisuääni. En halunnut alkaa ratsukoulutusta sille kertaamaan ennen kuin suun tilanne on selvillä. 

Stellaa ei ole vielä rokotettu, joten se saa tarhailla toistaiseksi yksin. Vasta kun rokotus on annettu, uskallan laittaa sen Nemon kanssa samaan aitaukseen. Ehkä olen ylivarovainen, mutta en halua sen saavan jäykkäkouristusta, joka on kuitenkin niin helposti torjuttavissa pikku piikillä.

 

1.5 Vappu - Simaa, serpentiinejä ja ihania varsoja!

Tänä vappuna ei tullut laitettua ilmapalloja ja "hauskaa vappua" tekstiä postilaatikolle ilostuttamaan ihmisiä (ja eläimiä, sillä viimeksi harakka puhkaisi yhden pallon). Itse kuitenkin saimme ihanan yllätyksen. Kunkku oli saanut taas jälkikasvua ja vappuna syntyi  tammavarsa. Aivan uskomattoman kaunis ruunikko, jolla on otsassa iso tähti.

Varsat ovat aivan ylisöpöjä, niin hauskoja, huvittavia, uteliaita ja viattomia vekkuleita. Ne ovat kuin tyhjiä tauluja, joihin kukaan ei ole vielä ehtinyt mitään piirtämään. Jos olisi mahdollista, joka vuosi meille syntyisi ainakin yksi varsa. Se on kuitenkin haaveilua, mutta mukavaa ajatella. Käytännössähän silloin pitäisi varsakauppa käydä ja jos varsaa ei saa heti puolivuotiaana myytyä, yleensä seuraavan kerran se menee kaupaksi kolmivuotiaana valmiiksi peruskoulutettuna. Kasvatus on kallis harrastus ja harvoin saa omiaan pois, ellei kyseessä ole super lahjakas varsa huippusuvusta. Onneksi on kuitenkin niitä, joilla on mahdollista kasvatusta tehdä, sillä se on todella arvokasta työtä. Äkkiä loppuisi Suomesta hevoset, jos kukaan niitä ei kasvattaisi. Tai no, niitä kuskattaisiin Suomeen laivalasteittain etenkin Baltiasta...

 

Kerran oli Hevosurheilu- lehdessä juttu, jossa oli haastateltu kasvattajia. Siinä oli laskettu kuinka paljon varsa tulee maksamaan kasvattajalle ennen kun varsan saa myytyä. Myyntihintaa oli verrattu tekokustannuksiin. Siinäkin todettiin, että kasvatus totta tosiaan on kallis harrastus. Harmillisesti hukkasin kyseisen lehden, sitä olisi aina hyvä vilkaista kun tulee "varsakuume".

Kasvatuksesta puheenollen, olen silmäillyt hevosten myynti-ilmoituksia. Ihan vähän ajan sisällä on ollut kaupan todella paljon kummallisia risteytyksiä. Hyvin useassa (ellei jokaisessa) ilmoituksessa on lukenut "tehtiin omaan käyttöön, mutta syystä X joudumme tästä nyt luopumaan". Välillä mietin miksi ihmeessä täytyy tehdä varta vasten risteytyksiä, kun olisi mahdollista käyttää samaa rotua olevaa oria. Kun on amerikkalainen lämminveriravuri x tinker, niin kyllä vähän päätä raavituttaa miettiessäni mikä on ollut tuossa yhdistelmässä ideana. Myös muita kummallisia risteytyksiä löytyy mm. suomenhevonen x arabi. 

Voin ymmärtää, että jollain on itselle hyvin rakas luottohevonen vaikka nyt  esim.lämminverinen ravihevonen, jolta kuitenkin puuttuu ratsuominaisuuksia (yleensä kolmitahtinen laukka tai ravin rikkominen helposti peitsille),ja halutaan itselle astetta parempi hevonen omaan harrasteluun juuri siitä omasta tammasta. Silloin kuitenkin kannattaisi jo etukäteen miettiä millä se tamma kannattaa astuttaa, eikä vain katsoa erilaisia söpöjä oreja. Ihan suhteellisen onnistuneitakin risteytyksiä nimittäin on (en nyt mainitse erikseen rotuja), kun edes vähänkään järjellä miettii rotuvalintaa. Pelkästään rotuun ei voi kaikkea huomiota kiinnittää, sillä myös lukuisat muut ominaisuudet täytyy ottaa huomioon. Ja ennen kaikkea kannattaa esittää itselle kysymys: Mitä varsasta halutaan?

Kannattaisi pitää myös mielessä mitä sitten tehdään, jos elämäntilanne muuttuukin radikaalisti ja varsaa on mahdoton itsellä pitää. Tavoitteenahan olisi tietenkin löytää varsalle hyvä koti ja hinnan pitäisi olla kuitenkin itseä tyydyttävä. Voisin kuitenkin väittää, että jos kyseessä nyt olisi vaikka se amerikkalainen ravuri x suomenhevonen, niin ostajaehdokkaat voivat olla aika vähissä. 

Hevosmäärän lisääjiä tulee aina olemaan ja varsinkin ulkomailtahan tuodaan jatkuvasti hevosia, joilla ei ole minkäänlaista sukutaulua olemassa. Ratsuominaisuudetkaan ei aina ole hääppöiset, mutta hevonen kuitenkin käy ja kukkuu, voi mennä lönkytellä luotettavana opetushevosena ratsastuskoulussa tai olla yksityisellä harraste- tai kilpahevosena. Jos hevosella ei ole sukutaulussa tietoja, ei kukaan välttämättä tiedä mistä roduista hevonen on peräisin. Kysymys kuuluukin, miksi ns. suvuttomat ulkomaantuonnit arvokkaampia kuin Suomessa tehdyt risteytykset, joiden sukutaulu on selvillä?

21. 4 Kevät

Tähän aikaan vuodesta aloitan yleensä kevätsiivouksen. Ensimmäisenä puhdistetaan aidat kaikesta talven aikana kertyneestä sonnasta. Sitä mukaa kun lumi sulaa, aitausten pohja menee sopivasti jäälle. Kun pikkuhiljaa alkaa heinät ja sonnat irtoamaan, hurautan harjakoneella aidan läpi. Hidasta hommaa, mutta voittaa käsipelillä tekemisen. Kun lumi on sulanut, silloin on liian myöhäistä, sillä sonta sekoittuu hiekkaan tai mitä materiaalia pohja sattuukin olemaan. Silloin ei auta ottaa kuin sontalapio kouraan ja lappaa kaikki shitti kauhaan.

Kevät näkyy meillä ensimmäisenä pulmusina. On hauska katsoa kun kymmenien valkoisten pikkulintujen parvi lehahtaa lentoon milloin mistäkin. Joutsenet tulivat jo pari viikkoa sitten, aika aikaisin, sillä silloin ei ollut joessa yhtään sulaa aukkoa. Jostain syystä Helmi ei ole ollenkaan kiinnostunut vesilinnuista, olipa ne sitten sorsia, hanhia tai joutsenia. Vaikka ne lentäisivät kuinka läheltä, Helmillä ei kiinnosta ne pätkääkään. Mutta sitten kun varis tai harakka lentää, niin Helmi painaa häntä suttina niiden perässä. Vaikka linnut eivät päästäisi mitään ääntä, Helmi erottaa varikset ja harakat muista linnuista. Aika fiksu kaveri! Myös viime kesänä Farmilla vieraillut maakotka oli Helmistä jännittävä. Vaikka kotka nousi todella ylös ilmavirtoja seuraten, Helmi jäi tapittamaan sitä niin kauaksi aikaa että kotka häipyi näkyvistä. 

Ponien koulutus etenee mukavaa vauhtia. Jos hyvin käy, saatamme ehtiä Kunkun kanssa laatuponikilpailuun. Tasapaino on Kunkulla kasvanut aivan mielettömästi. Sen kanssa onkin tehty maasta todella paljon harjoituksia ja se kyllä näkyy! Kuitenkin sain sen lihakset jumiin liian paljolla näpräämisellä ja nyt meillä on kunnon "kaahotuskuuri". Isoa ja pitkää ravia niin lujaa kuin jaloistaan pääsee. Kunkun kaikkein paras askellaji on laukka ja sen se tietää itsekin. Sille laukka on helppoa ja se odottaa joka ikinen kerta milloin pääsee laukkaamaan. Siksi pitääkin ratsastaa kunnolla joka ikinen raviaskel, jotta jokainen olisi yhtä suuri, eikä kuitenkaan tapahdu rikkoa laukalle. 

Sintti on edistynyt myös hyvin sekä käsiteltävyydeltään että ratsastettavuudeltaan. Silmävuoto loppui silmätipoilla ja en voinut uskoa että se antoi laittaa tipat ilman kauheaa veuhkaamista. Myös yskä on loppunut, pyysin eläinlääkäriltä uudn matolääkkeen, sillä arvelin Sintturan kunnon perusteella, että sillä voi edelleen olla paljon matoja. Jos madot menevät keuhkoihin, on mahdollista että ne aiheuttavat yskää. Tuo oli vähän päätön kokeilu, pelkkää arvailua, mutta tsadaa, Sintti ei enää yski. Nyt on uskaltanut vähän enemmän rasittavaa liikuntaa sillä tehdä ja hienosti se menee käynnissä jo kuolaimeen kevyesti tukeutuen ja ohjaa seuraten. Myös pitkin ohjin käppäilee hienosti. Ravissa ja laukassa on vielä työstämistä reilusti, mutta nyt on erittäin hyvä pohja alkaa harjoittelemaan jo vaativampia asioita. 

Toinen suuri edistys on tapahtunut Sintillä myös siinä, että se ottaa todella nätisti kuolaimet suuhun ja satulavyön kiristämisestä se ei sano mitään. Ei pompi käytävällä ja on muutenkin paljon leppoisampi luonne. Maastatyöskentely on kuitenkin vielä hyvin alussa, sillä se on vähän sellainen kauhistelija. Silti se osaa kyllä haistattaa pitkät halutessaan. Hyvin ristiriitainen poni, mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee!

Hevosten vitamiinin tarpeen on huomannut nyt olevan suurimmillaan. Sintturassa sen huomaa erittäin hyvin, sillä ennen vitamiiniannoksen suurentamista kesäkarva oli aivan onnetonta untuvaa. Kun annostusta nostettiin, se onneton haituva alkoi muuttumaan karvoiksi. Meillä hevoset saavat nestemäistä vitamiinia, joka on näppärä laittaa pipetillä ruoan sekaan. 

19.4. Elämä muuttuu

Ronin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa. Ponit ovat olleet ihmeissään yhden katoamisesta ja nämä kaksi nyt ovat ihan pöljänä toistensa perään. Puhuin vähän aikaa sitten yhden kasvattajan kanssa ja hän sanoi että pahinta on kaksi hevosta. Mieluummin yksin tai vähintään kolme. Meillä tuo on aina pitänyt paikkaansa. Kahdestaan ollessaan hevosista tulee helposti läheisriippuvaisia ja kun toinen viedään talliin, toinen huutelee aidassa perään ja kävelee edestakaisin. Näin on käynyt kaikkien hevosten kohdalla. Kun hevosia on kolme, kaikki ovat rauhassa vaikka joku jäisikin yksin ulos toisten lähdettyä lenkille. Hevosista muodostuu silloin lauma, vaikkei ne toisiinsa kosketuksissaan olisikaan.

Löysin todella pitkän etsinnän jälkeen kärryt ja samalla tuli ostettua myös pikalukkovaljaat hevoskokoisina. Kärryt ovat todella hyvässä kunnossa hintaansa nähden, mutta aion ne silti vielä tuunata, sillä takajousissa on ruostetta ja tarrat kuluneet. Jos kunnostusta ei tee heti, se jää kuitenkin tekemättä. Suurin työ on ollut irroittaa pohjarimoja, sillä pultin toinen puoli on pyöreä ja mutterit ruostunut joistakin kohdin kiinni. Kaikki kuitenkin lähtivät yhtä lukuunottamatta. Sanonta "mitä suurempi vika, sen suurempi leka" kai pitää tässä paikkaansa. Tosin rälläkkä taitaa olla vähän käytännöllisempi vaihtoehto...

Ensi viikolla laumaamme liittyy suomenhevostamma. Katsotaan sitten kuinka tulee Nemon kanssa toimeen. Olisi mukava saada ne samaan aitaukseen. On myös nyt hyvä nähdä miten Kunkku reagoi lähellä olevaan tammaan, sillä jos kesällä tulee heiloja, voi järjestellä aidat erillä tavalla. Karsinajärjestys pysyy nyt kuitenkin samana, jotta toisella puolella käytävää ovat pelkät tammat.

Tällä uudella tammalla on aika mielenkiintoinen suku, joten tekisi mieli se jossain vaiheessa astuttaa. Emän puolelta on tuttuja ravinimiä mm. vokker, viesker jne. mutta isän puolelta löytyykin jo harvinaisempaa linjaa. Hieno teko kasvattajalta käyttää isäorina sellaista, joka ei ole juuri tuota Viesker, Suikku, Vieteri, Vokker sukua täynnä! Arvostan. 

Aina on jännittävää saada uusi hevonen, varsinkin sellainen, joka on projekti. Jep, ei ollut tarkoitus ostaa enää projekteja, mutta tamma oli aika hauska persoona. Saapa nähdä mitä koulutus saa aikaan!

 

25.3. Epäonni jatkuu  

Roni on ollut jatkuvasti takapäästään kipeä. Ronia on yritetty hoitaa   useamman vuoden ajan milloin minkäkin asian vuoksi ja on tehty piikityksiä, leikkauksia, tikkauksia, lääkekuureja, fyysistä ja psyykkistä kuntoutusta ja vaikka mitä. 

Viime klinikkakäynnillä tehtiin Ronille kaikki mahdolliset tutkimukset mitkä voisivat nykyiseen vaivaan jotenkin liittyä. Vähän ennen sitä tehtiin karsinajärjestyissäkin muutoksia mahdollisen stressin vähentämiseksi. Toisin sanottuna Roni on ollut yksin toisella puolen käytävää ja Sintti ja Kunkku vierekkäin.

Ronin hieman epäpuhtaan otj:n askelluksen takia polvi piikitettiin uudelleen ja samalla kinner, vaikka siinä ei näkynyt mitään muutoksia, mutta kun sillä ne kinnerpatit on olemassa niin varmuuden vuoksi kuitenkin piikitettiin. Roni oli myös kolmen viikon Antepsin-kuurilla, joka on mahalääke ja sitä käytetään mahahaavahevosten hoidossa sekä joskus myös oikein hirveälle stressaajalle. Ronillahan oli mahassa se pieni punertava kohta, joten kokeilimme sitä.

Antepsin-kuurin jälkeen otimme videota Ronin liikkeistä sekä tallikäyttäytymisestä. Ronin otj. askeleet raviympyrällä oli omasta mielestäni vähän töksähtelevää. Syksyn aikana se on käyttäytynyt hyvin vaihtelevasti, mutta koko ajan pahempaan suuntaan ollaan oltu menossa. On vihainen toisille poneille, potkii kun takapäähän koskee ja yrittää myös silloin purra. Kun nyt aamuhörinät ovat lakanneet, Ronilla on tallissa tyhjä ilme ja se kiukkuaa jo ilman takaosan harjaamistakin. Toinen eläinlääkäri antoi vaihtoehdoksi laitumelle laiton ja katsoa syksyllä onko se muuttunut tai lopettaa tai uusi (turha)klinikkareissu.

Vika on erittäin todennäköisesti lantiossa, jossa on suurin lihasmassa ettei sitä pysty kuvantamaan eikä ultrallakaan siitä kohtaa saisi luotettavaa tulosta. Lanteen alueen vammoja on erittäin vaikea hoitaa - usein mahdotonta. Ainoa mahdollisuus jatkaa tutkimuksia olisi viedä Roni Hyvinkään hevossairaalaan, jossa on varmaan Suomen parhaat laitteet. Matka olisi kuitenkin Ronille liian raskas kun mitkään kipulääkkeet eivät auta.  Laitumelle laskuunkin on liikaa aikaa vielä.

Ronin hoitoa vaikeuttaa vielä entisestään se, että sitä pitäisi liikuttaa erittäin säännöllisesti kinnerpattien vuoksi ja takapäähän pitäisi saada lihasmassaa polvia tukemaan. Kuitenkin se on niin kipeä, että sitä ei voi liikuttaa, vaan se jumittaa paikoilleen oli kysymyksessä ratsastus satulan kanssa tai ilman, irtojuoksutus, liinailu tai taluttaminen.

Viikonloppuna tein suuren ja vaikean päätöksen, että Roni lopetetaan. Roni on ollut täällä monta vuotta ja se on opettanut ratsastuspelkoisia, ollut innokkaana koe-eläimenä uusia koulutustapoja opetellessani ja se on ollut täydellisen ponin kopio terveenä ollessaan. Jos joku muistaa Amin, Roni ja Ami ovat olleet todella samanlaisia, sellaisia millaiseen tulokseen hevosjalostuksella olisi tultava luonteen puolesta.

Enimmittä puheitta, Roni lopetetaan huomenna aamupäivällä. Eilen Ronista otettiin viimeiset valokuvat ja sitä hoidetaan huomiseen asti aivan normaalisti. Valitettavasti emme saaneet ketään ampumaan, mikä olisi minun mielestäni hevoselle armollisempaa, joten eläinlääkäri käy lopettamassa myrkkyruiskeella.

Jottei elämä olisi liian helppoa, Nemo on saanut jonkun pöpön ja sillä vuotaa jatkuvasti toinen silmä ja se on alkanut yskähtelemään. On mahdollista että Roni on tuonut jonkin pöpön mukanaan klinikalta, lauhalla ilmalla kikkailemani ilmanvaihtolaitteen vuoksi(liian suuri veto) tai sitten jostain ihan muusta syystä. Eläinlääkäri katsoo samalla Nemon silmää ja jotain troppia ehkä kokeillaan yskimiseen. Sittenpä sen näkee. 

Vielä pystyy ajattelemaan ihan tolkullisesti, vaikka monen monta unetonta yötä olen viettänyt. Huomenna kaikki todenäköisesti päässä räjähtää, mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehkä se sitten olisi kuuluista kohtalo, ettei Mörköpäivää tullutkaan viikonloppuna.

Vaikka Emännän lisäksi taloudessa ei tällä hetkellä oli hevoshulluja, on muillakin totuttelemista kun Farmilla on vain kaksi hevosta.

10.3 Hoviväki

Kunkku on keksinyt käyttää omaa loimeaan jonkinlaisena haarniskana taistelussa sähköpaimenta vastaan. Mistä se älyää, että kun laitat sen juuri se loimi päällä aitaan, se kokeilee saman tien toimiiko haarniska? Jos laitat minkä tahansa muun loimen, se ei jää kokeilemaan vaan ottaa ne ylväät ja uljaat muutamat juoksuaskeleet kohti heinäkasaa ja jää sinne syömään aivan tyynen rauhallisena.

Koska Kunkku on päättänyt toimia näin, on hänen Säkäkorkeudelleen nyt varattu sonniaita, jossa se joutuu nyt olemaan ylhäisessä yksinäisyydessä aina kun haarniska on niskaan viritetty. Ajattelin sen huutelevan epätoivoisena muille, ja olin jo varautunut omaan pahanmielen tunteeseen siirtäessäni Kuninkaan pois alamaistensa luolta.

Yhtään ainoaa epätoivon hirnahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja tuntui paremminkin että hän on vallan tyytyväinen omaan kaksioonsa. Kunkullahan on kaksi katosta käytettävänään. Kunkku myös välillä tuntuu ihmettelevän lehmien käytöstä ja yrittää jos jonkinlaisilla tempuilla saada niiden huomion itseensä. Vaan ei ne reppanat ymmärrä. "Valot päällä eikä ketään kotona"-sanonta sopinee tähänkin tapaukseen.

Talliin tuodessa Kunkku löntystelee kuin vanha ruuna ja seisoo paikallaan käytävällä niin kauan kunnes loimi on irroitettu. Kun Kunkku on karsinassa, ei se paljon hötkyile vaikka joutuu odottamaan että muut tuodaan talliin. Monesti annan muiden nuuskia Kunkkua kaltereiden läpi ja sopu säilyy herraskaisten kesken. Ei turhanpäiväisiä kiljumisia tai muitakaan tyhjänpäiväisiä höpötyksiä. Maastossa on sitten mukava porukalla mennä, kun ei koko ajan tarvitse pelätä että joku eläin saa joltain toiselta monoa. 

Jännä kyllä Roni ottaa kuitenkin maastossa johtajan roolin ja The kuningas vain pitää Ronia syöttinä möröille ja Sintti saa vartioida takapäätä. Tosin Sinttura ei kauhea innokas olisi jäämään viimeiseksi ja se odottaa malttamattomasti ratsastajan laukkapohkeita. Voi sitä ponien riemua kun ne pääsevät vähän kirmaamaan!

Tässä se siis on, koko hovi. Kuningas ja kaksi enemmän tai vähemmän nöyrää palvelijaa. Me ihmisethän sen sijaan emme kuulu edes siihen sakkiin, sillä mehän palvelemme myös palvelijoita. Sekoitamme heidän puurojaan, teemme uljaita kampauksia, hieromme, puemme mitä uljaimpia vaatteita ja annamme heille kaiken ylimääräisen ajan. Ja ihan vapaaehtoisesti. 

 

 

8.3 Epäonnea 

Pikkuponin osuma ei sitten ollutkaan ihan pieni, mutta ajettelin että eiköhän se koipi siitä parane. Kuitenkin jalka meni jatkuvasti vain huonommaksi ja huonommaksi, joten oli pakko vääntäytyä lääkäriin, vaikka arvelin sen kyllä olevan ihan turha reissu. Ei siellä jalassa kuitenkaan mitään olisi.

No niinpä sitä tohtori aikansa tutki ja selvisi että nilkan ja jalkaterän repeämähän sinne oli tullut. Jalka kevytkipsiin ja sitä pitää käyttää aluksi nyt 2vkoa. Kipsi oli niin iso, että jouduin lainaamaan Isännän varrettomia kenkiä. Varrettomia kenkiä en kuitenkaan koskaan käytä ratsastaessa ihan turvallisuussyistä eli ratsastus jää nyt tauolle ja minä sairauslomalle. 

Eipä Ronin kuntokaan kovin ole kohonnut. Ei viimeksi potkinut kun laitoin loimea sen syödessä, mutta heti kun harjaa mahan alta tai takapäästä, niin Ronin ilme on sellainen ettei tee mieli jäädä onneaan kokeilemaan kuinka paljon kestää jynssätä.

Vaikka Roni on saanut nyt Antepsinia ja takajalan niveliä piikitettiin, se on käyttäytyy edelleen epä-Ronimaisesti. Vielä olisi jonkin verran tabletteja jäljellä ja ihan pienen pieni toivonkipinä on, sillä se ei ole nyt hyökkinyt karsinan kaltereihin tai ollut aivan raivona loimittaessa, mitä se oli vielä kuukausi sitten. Edelleen kuitenkin epäilen, että vika on lanteen alueella. Sitä on kuitenkin mahdotonta tutkia. Mitään suuria lihaskireyksiä ei ole missään. Nyt Roni aristaa myös selkää läheltä lannetta, satulan kohdalta ei ollenkaan. Tällaiset mystiset vaivat ovat kaikkein ärsyttävimpiä.

Ensi viikolla vielä juoksutusvideota klinikalle, jotta näkee käyttääkö se takapäätä täysin puhtaasti. Yksi mahdollinen arveluni on se, että kun Kunkku onnistui potkaisemaan Ronia ihan kunnolla juuri sinne lanteen alueelle, siitä on tullut jokin pysyvä vika. Ronin ärvästely alkoi se tapauksen jälkeen, juuri kun sitä oli saatu houkuteltua liikkumaan hyvin myös kentällä.

Tässäpä riittää pohdittavaa. Ei ole eroa liikuttaako Ronia ilman ratsastajaa, ratsastaen vaiko onko täysin vailla ohjattua liikuntaa.

3.3 Hevosella on väliä

Hevosia on erilaisia. On säpäköitä, lapatossuja, itseensä ottavia nirppanokkia, karjaita, jokaista oksaa pelkääviä, rauhallisia lössyköitä joita mikään ei hetkauta, hitaita, nopeita, laiskoja ja reippaita. Listaa voisi luetella vaikka kuinka pitkälle, mutta jääköön tämä tähän ettei lukija pitkästy kuoliaaksi.

Ihmisiä on myös erilaisia ja ihmisestä riippuen he valitsevat itselleen sopivan ja mielekkään koulutuksen ja työn. Ero hevoseen on se, että ihminen voi valita oman työnsä, mutta hevonen ei. On ihmisen vastuulla etsiä hevoselle sopiva työ. Jos hevoselle valitaan vääränlainen työ, sen kouluttaminen ja sen kanssa työskentely on sama asia kuin lukisit EU- säädösten kapulakieltä ymmärtämättä yhtään mitä luit. Eli kaikki on ihan yhtä tyhjän kanssa.

Hevosilla on ns. eri herkkyysasteita. Roni on hyvä esimerkki herkästä hevosesta. Toisaalta se on myös sellainen katselija, että jos itse jää tuijottamaan jotain, se jännittyy varmasti. Mutta se myös luottaa paljon ratsastajaansa, kun ratsastaja pyytää sitä rohkeasti etenemään. Sen kanssa on mukava tehdä asioita, kun pystyy käyttämään hienon hienoja apuja. Roni kyllä kantaa rauhallisesti istuvat lapsetkin käynnissä, mutta jos kunnolla ratsastamaan aletaan ja vauhti nousee, niin selkään ei todellakaan voi kokematonta ratsastajaa laittaa. Siksi siitä ei ikinä voi tehdä ratsastuskoulun opetushevosta, jota käy kaikenlaiset ihmiset ratsastamassa. 

Toinen esimerkki voisi olla meillä kerran ollut tamma Vimma. Hyvin hitaanpuoleinen, mutta ei toisaalta koskaan jäänyt mitään tuijottelemaan. Ei kauhean herkkä eikä miellyttämisen haluinenkaan. Se oli vaan sellainen tasainen tallaaja ja kohtuullisen juntti. Eipä ottanut montaa laukka-askelta vahingossakaan. Enkä muista että olisi ikinä mistään säikähtänyt. Joskus mietin liikkuuko sen päässä mitään. Valot oli päällä mutta toisaalta ei ketään kotona. Tällaisen hevosen ammattina olisi paras olla jokin yksinkertainen ja rauhallinen tehtävä. Meni kyllä kuuliaisesti ihan alkeistunnit kun sai tehdä yksinkertaisia tehtäviä ja selässä olisi saanut seistä vaikka päällään hevosen hievahtamattakaan. 

Vimmalle paras tehtävä oli kuitenkin olla työhevosena ja maastokölkyttelijänä. Maisemat eivät kovin tiuhaan vaihtuneet, mutta hevonen teki parhaansa, sen oman kapasiteettinsa rajoissa.

Kun hevosia aletaan kouluttamaan, täytyy ottaa ensimmäisenä huomioon herkkyys ja kaikki muut hevosen ominaisuudet. Kaikki ne vaikuttavat siihen miten hevosta kannattaa opettaa ja kuinka pitkälle sitä on ylipäätään mahdollisuus opettaa.  Vimma oli hevonen, joka varmasti opetti minulle sen, että on ihan turha yrittää vängätä jotain asiaa kuukausi tolkulla, jos se ei vain johda mihinkään. Jossain  tulee joskus väkisin raja vastaan vaikka kuinka yrittäisi.

Eli koulutustapa ja työ hevosen mukaan.

 

1.3 Aika ennen hevosta ja melkoinen mysteeri

Kun ensimmäisen kerran pääsin lähelle lehmiä( tuota ennen mummolassa oli lehmiä, mutta sieltä ei ole juuri muistikuvia), meillä oli jättikokoinen sonni Uuno. Itse olin ehkä 4- vuotias. Uuno oli varsinainen mahtisonni ja kyllä se joka kerta säikäytti kun sen ohitse kulki. Mahtava MUUU laittoi koko navetan lehmät seisomaan asennossa kuin sotilaat ikään. Ja voin vieläkin kuvitella sen puhaltavan valtavan ilmamassan kasvoihin, kun kuljin sen ohitse. Silloin me lapset emme koskaan pitäneet punaisia vaatteita kun kuljimme navetassa. Uskoimme sonnin suuttuvan ja pääsevän irti parrestaan, vaikka tosiasiassahan näin ei ollut.

Lapsena, ennen kuin saimme hevosen, me ratsastimme lehmillä. Silloin oli parsinavetta ja aloitimme ratsastuksen aina parren ensimmäisestä lehmästä ja siirryimme siitä aina seuraavaan ja seuraavan lehmän selkään, kunnes koko kymmenen lehmän rivi oli käyty läpi. Lehmät tuskin siitä kauheasti nauttivat, mutta harjaamisesta ne kyllä pitivät, harjasimme nimittäin aina lehmät selästä ratsastuskierroksella. 

Vasikoille olimme siskoni kanssa viritelleet valjaat. Ne toki eivät olleet ihan pieniä vasikoita, mutta sen kokoisia kuitenkin, että niille mahtui todella ison hevosen riimu valjaiksi. Valjaihin kiinnitettiin naru ja siihen pulkka. Talutimme kaikkia suosikkivasikoitamme kesällä pannasta, joten ne olivat tottuneet jo valmiiksi taluttamiseen.

Vasikka talutettiin pihatien päähän ja yritimme parhaimman mukaan keretä pulkan kyytiin kun vasikka oli käännetty pää kotia kohti. Vasikat pinkoivat aina navetalle ja oven edestä ne saatiin aina pyydystettyä uudelleen. Yksi vasikka oli melkoinen jallittaja, mutta se oli vasikoista vahvin ja juoksi nopeimmin. Se oli myös hyvin itsepäinen otus. Sen kyytiin harvoin ehdimme päästä, kun se jo ennen kääntöpaikkaa pääsi pyörähtämään kotia kohti. Ja mitäpä me pikkuiset tenavat sille mahdettiin, lensimme vain naamalleen lumeen ja juoksimme vasikan perässä navetan ovelle. Kovin montaa kertaa emme jaksaneet, sillä vasikka juoksutti enemmän meitä kuin me sitä.

Siskoni oli paljon rohkeampi kuin minä. Hän ratsasti lehmillä myös laitumella. Lehmä oli siis isolla laitumella täysin irti. Ei tainnut kertaakaan heittää Mansikki siskoa alas. Itse tyydyin ratsastamaan lehmien ollessa turvallisesti kiinni.

Myös muita jännittäviä muistoja lehmistä löytyy. Kaikilla lehmillämme (ayshiret) oli siihen maailmanaikaan sarvet. Oli tietysti jännää koskea lehmän sarveen ja kokeilla miltä se tuntuu. Myös turpaan oli mielenkiintoista koskea, sillä se näytti melkein delfiinin iholta. Koska lapsena pitää tehdä jotain todella tyhmää, niin me emme olleet siinä suhteessa lainkaan poikkeus.

Oli mukava silittää päästä kilttiä lehmää. Mutta koska jännitys on aina kiinnostavampaa, piti kilpailla kuinka kauan pystyy pitämään kättä lehmän sarvessa tai jossain muussa kohtaa päätä. Kavereille, joilla kenelläkään ei ollut lehmiä, tämä oli myös kovin koukuttavaa ja jännittävää leikkiä. Eniten pisteitä sai vihaisesta lehmästä nimeltä Öönä. Se oli hyvin pitkäsarvinen ja ilkeän näköinen, kapeanaamainen lehmä.  Se potki lypsettäessä, puski toisia lehmiä ja varmasti yritti tökätä sarvella jos suinkin pystyi, oli kohteena sitten toinen lehmä tai ihminen. Koska Öönä oli kaikkein vihaisin lehmä, voittaja oli se, joka pystyi sen päähän koskemaan. En muista saiko kukaan sen päähän sitten loppujen lopuksi kuitenkaan koskaan koskettua.

Näin jälkeenpäin ajattelen, voisi kuvitella että tämä Öönä-lehmä halusi vain olla rauhassa eikä pitänyt ylimääräisestä härppimisestä tai hälinästä. Ihan kuin hevonen, joka haluaa olla rauhassa omassa karsinassaan eikä pidä siitä, että lauma tenavia tulee jatkuvasti sitä "paijaamaan". Voitte ehkä kuvitella miltä hevosesta tuntuisi olla pilttuussa jatkuvasti häirittynä, ainoa keino päästä häiriötekijöistä eroon on näykkiä ja potkia. Öönä ilmaisi sen sarven heilautuksena ja potkimisena. Öönä hallitsi navettaa ja meitä tenavia. Sen selkään ei koskaan kiivetty, sillä se osasi kyllä hyppiä metrin ilmaan. 

Kun sitten monen vuoden säästämisen jälkeen (ja kun saimme vielä lisäksi  "sponsorirahaa") ostimme oman hevosen, jäi lehmätkin vähän enemmän rauhaan. Toki kun lapsia on useampi, piti ratsastusvuorot jakaa kristillisesti tasan. Silloin kun ei ollut oma vuoro, ajettiin talvella vasikoilla ja kesällä leikimme keppihevosilla. Silloin keppihevosina toimivat erilaiset luudat, kuten rikkaharja ja joskus jopa rikkalapio...

Lapsena lehmät olivat jännittäviä ja hauskoja eläimiä (silloin kun ne pysyivät aidassa eivätkä karanneet keskiyöllä naapuriin tai äidin kukkapenkkiin). Silloin muistettiin kaikkien lehmien nimet ja jokaisen lehmän luonne. Nykyään lehmät ovat enimmäkseen sarja numeroita ja kaikki näyttävät samoilta, ellei niissä ole ole jotain erikoista kuviota, josta varmasti tunnistaa oikean eläimen. Lehmien kanssa ei olla tekemisissä muuta kuin pakkotilanteissa, kuten siirto laitumelta toiselle, terveydenhoito jne. Kuitenkin lehmillä on nykyään usein paljon paremmat oltavat. Saavat olla irti pihatossa ja pääsevät ulkoilemaan talvellakin. Onpa monessa navetassa automaattinen lehmäharjakin, johon ne saavat itseään puhdistaa. Lehmillä ei usein ole myöskään sarvia, jolloin ne voisivat toisiaan tai hoitajaa vahingoittaa. 

Lehmät itsessään eivät ole muuttuneet. Toki niitä on jalostettu sopimaan eri käyttätarkoituksiin kuten hevosiakin. Luonteeltaan lehmät ovat hyvin itsetietoisia ja paksunahkaisia. Jos ne päättävät jotain, saa olla kyllä varsinainen lehmäkuiskaaja, jotta ne saa tekemään toivotun asia. Kokeileppa saada lehmän turpa pois rehusankosta, ei muuten onnistu ihan helposti, vaikka toki on pieniä "kikkakolmosia" joitain asioita helpottamaan.

Lehmät ovat myös yhtä sottaisia eläimiä kuin ennenkin ja tässä tulee se asia, joka vieläkin mietityttää. Miksi lehmät menevät makaamaan mahdollisimman sottaiseen paikkaan? Kun olet kuivittanut eläinsuojaan paksun olkipatjan, jonka päälle olisi mukava mennä itselläkin köllöttämään, ne varmasti sontivat patjalle ja sen jälkeen pistävät sen päälle makaamaan.

Kuivikepatja lähtee yleensä likaantumaan ja kostumaan reunoista ja vaikka muualla olisi paksu patja, ne vääntäytyvät väkisin juuri sinne makaamaan.  Aivan hävettää kun lehmillä on välillä hirveät sontaläntit takapäässä ja etujalkojen välissä. Välillä niitä on jouduttu pesemään, ovat ne niin karmean näköisiä. Onneksi talvikarva alkaa kohta vaihtumaan kesäkarvaan ja sonnat lähtevät siinä samalla pois. Laitumella ei lyhyeen karvaan lika niin tartu. Kumminkin sielläkin monen hehtaarin peltoalueelta, ne etsivät sottaisimman paikan mennä makaamaan, vaikka olisi monta hehtaaria puhdasta peltoa.

Nyt kun ystäväni on selvittänyt minulle edellisen mysteerin, vasikkapipon tarkoituksen, tässä olisi nyt kaikille seuraava mysteeri ratkaistavaksi.

 

28.3 Terveydellisiä ongelmia

Ronia on käytetty Oulun klinikalla  useita kertoja. Tilannehan on takapolvien osalta ollut melkoinen. Ensimmäisellä kerralla ne hakautui (eli jumittui) hetkellisesti liikkeessä, joten takapolvet olivat hieman löysät. Laukka oli matalaa ja protestoi laukannostoja. Kintereistä löytyi kinnerpatit, mutta eläinlääkärin mukaan ne olivat niin oireettomat kuin ne voisi olla. Tästä lähti oikein kunnon takapään lihasten kasvatus. Ronilla kuitenkin jäi suuri suuri ongelma kentällä menoon, sillä siellä se jumitti. Tiellä tai pellolla se teki kyllä kaikki mahdolliset hienoudet, mutta kentällä täysi stoppi päälle.

Todella pitkään yritettiin, mutta takapää ei edelleenkään tullut kuntoon. Molemmat takapolvet operoitiin ja Roni sai kipulääkkettä, sillä sitä piti kuitenkin liikuttaa, että takapolvet paranisi oikealla tavalla. Kintereet kuvattiin ja ne oli kinnerpateista huolimatta hyvät. Roni alkoi jo olla parempi ja kun tuli laidunkausi, niin se oli jopa hyvä kun sai kasvatella lihaksia laitumella laukkoessaan. 

Laitumelle ollessaan sille tuli kuitenkin mystinen haava ja siitä seurannut tulehdus kaulaan, jolloin sillä ei voinut ratsastaa ja ötökkämäärän takia sitä piti pitää tallissa. Pikkuhiljaa sillä kuitenkin pystyttiin taas aloittamaan ratsastus.

Ronin hyvä jakso keskeytyi kuitenkin dramaattisesti, kun Kunkku pieksi sen aivan täysin. Roni sai kipulääkkeet ja antibioottia. Roni oli todella kipeä ja siitä hetkestä alkaen kaikki hevoset olivat yksin aitauksissaan. 

Pikkuhiljaa kun kuntoa päästiin nostamaan ja Roni ei enää protestoinut laukannostoja ja alkoi jopa menemään kentälläkin. Kun kunto oli jo kohdillaan ja Roni olisi ollut täysin valmis aloittamaan kenttätyöskentelyn, se alkoi käyttäytymään karsinassa huonosti. Jatkuvasti korvat luimussa, loimea laittaessa yritti näykkiä ja nosteli takajalkoja. Käytöksestä näki että jotain oli nyt pielessä ja pahasti. Eipä mennyt kauaa kun se jo aloitti jumittamisen. Ratsastus jouduttiin taas lopettamaan ja piti varata aika klinikalle Ouluun.

Oulussa eläinlääkäri huomasi, että se oli alkanut ontumaan takajalkoja. Itse en sitä ollut huomannut, oli hyvä että ratsastus keskeytettiin. Oikeassa takajalassa oli taas polvessa vaivaa, se oli tulehtunut. Ronille pistettiin vahvaa kortisonia polveen ja se sai puolen vuoden teurastuskiellon, joka merkittiin passiin.

Ronia alettiin kuntouttaa taas eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti. Muutamana päivänä Roni meni hyvin ja käyttäytyi normaalisti kiltin ponin tavoin, mutta eipä aikaakaan kun se taas alkoi luimistelemaan ja sitten taas jumittamaan. Roni alkoi myös Nemoa jahtaamaan aidassa, vaikka ne normaalisti söivät heiniäkin vierekkäin. Pikkuponit jouduttiin siis erottamaan omiin aitauksiinsa.

Taas varattiin aika klinikalle ja päätin että se olisi sitten viimeinen kerta. Pyysin eläinlääkäriä tekemään ihan kaikki mitä hän vaan piti yhtään edes mahdollisina kivun aiheuttajana.

Aloitettiin katsomalla ontuuko Roni. Se oli takapäästä jo paljon parempi, oikeassa takajalassa oli hyvin pientä epäpuhtautta. Takajalka ja kinner kuitenkin piikitettiin. Mahasta otettiin hiekkaröntgen ja se oli puhdas. Maha myös tähystettiin. Limakalvolla oli hyvin hyvin pieni, juuri ja juuri punainen alue. Varsinaista mahahaavaa ei oikein voinut sanottu olevan, mutta laskettiin se luokkaan 1 kuitenkin kuuluvaksi. Tietysti muutenkin tunnusteltiin päästä häntään, mutta mitään ei löytynyt. Vähän kuitenkin vitsailtiin, että onko Roni suuttunut kun siltä on kerran jätetty pää pyyhkimättä sateen jälkeen;). 

Roni sai antepsin mahalääkkeen, jota annetaan kolmen viikon ajan. Liikuntasuunnitelmaa noudatetaan parhaimman mukaan. Kolmen viikon jakson jälkeen olisi tarkoitus vielä lähettää Ouluun videota Ronin liikkeistä. Toisin sanottuna Ronille annettiin kolme viikkoa aikaa parantua. Mikäli tämä mystinen vaiva ei lopu, eli se ei edelleenkään liiku täysin puhtaasti ja/tai käytös muutu normaaliksi, Ronia ei voida enää pitää edes seurahevosena. Sen täytyy olla todella kipeä silloin kun se käyttäytyy huonosti. 

Vielä olisi kaksi viikkoa aikaa ja toivon todella että saamme Ronin vielä kuntoon!

 

25.3.  Kun maailma pikkuponin päälle kaatui

Sintturalle oli varattu hammaslääkäriaika sillä arvelin sen suussa olevan jotain pahastikin vialla. Sehän oli todella laiha Farmille tullessaan ja se pelkäsi suun seutuun koskemista. Aluksi pelkkä riimun laitto oli sille hyvin epämiellyttävää, sillä jos riimu ei sujahtanut päähän heti, poni panikoi. Se oli ihan selvää panikointia, ei mitään tahallista temppuilua. Kilttihän se oli, mutta on uskomattoman hankalaa saada ponille riimua silloin kun se tuntuu luikahtavan riimusta kuin saippua hyppysistä.

Lukemattomien toistojen jälkeen suupieliin koskeminen alkoi onnistumaan ja Nemo antaa lastenkin laittaa riimun ihan kiltisti päähän. Pystyy silittämään turvasta jne. Kuolaimia sille ei koskaan hankittu ihan siitä syystä ettei kammon aiheuttajaa tiedetty. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että sillä on suu ihan romuna ja pahennan tilannetta tunkemalla sille rautaa suuhun. Sillä onkin ollut tähän päivään asti pienen pieni hackamore.

Koittipa sunnuntai ja kauan odotettu hammaslääkäriaika oli viimein tullut. Nemo seisoskeli karsinassa kun hammalääkäri kärräsi kamppeitaan asemiin. Aluksi on tapana tutkia sormin hieman suuta, mutta minä tyhmänä en muistanut että se ei olisi ollut kovin fiksua tämän ponin kohdalla, vaikka sen nokkaa olikin lääpitty tarkoituksella ihan totuttelun takia. Tässä kohtaa tein suurimman mokan, mikä hävettää vieläkin! 

Sinttura oli kuin viulun kieli kun siltä kuunneltiin hengitysäänet. Äskeinen suun kopelointi yhdistettynä uuteen ihmiseen= ei hyvä. Stetoskooppi oli maailman hirvittävin asia sillä hetkellä pienen ponin mielessä.

Hammaslääkäri haki Nemolle suoneen laitettavaa rauhoitusainetta, mutta Nemo jännitti kaulan aivan pinkeäksi eikä suonta meinannut löytyä. Lisäksi se säpsähti heti kun suoni löytyi ja sittenhän neula meni huti. Runsas karvoitus pikkuponin kaulassa ei myöskään helpottanut asiaa. 

Koska Nemo alkoi hyppimään pystyyn, tai kuten lapsemme tapasivat sanoa "nostamaan keulia", siinä vaiheessa hain läpsyraipan, ettei poni pomppaa päälle. Ihmisen päälle hevonen ei saa KOSKAAN tulla ja jos yrittää, siitä seuraa rangaistus.

Nemolla on tapana tehdä niin, että kun se alkaa venkoilemaan, se hyppää pystyyn. Se saattaa olla aivan rauhallinen ja kerrankin kengitettäessä pomppi käytävän naruissa paikallaan kuin lipizza Wienissä. Kun sille karjaisee ja nykäisee riimusta tai näppää raipalla, se lopettaa ja ohjelma on hänen kohdaltaan ohi. "Mutta kun piti vähän kuitenkin kokeilla". Loppuajan se seisoo kuin paikalleen naulattuna ihan rauhassa. Koskaan se ei tarkoituksella ole päälle tulossa, mutta onhan se pystyyn hyppiminen äärimmäisen ärsyttävää ja siinä voi tulla vahinkoja.

Koska piikitys yritys ei tuottanut tulosta, kokeilimme laittaa rauhoitusaineen geelinä.  Tässä vaiheessa koko ponin ilme muuttui. Enää se ei niinkään panikoinut kun ei piikitetty, vaan oli enemmänkin "ettepä muuten laita". Tuon ilmeen se ottaa aina kun on vieras ihminen sille jotain tekemässä ensimmäistä kertaa. No saatiinhan se geeli sitten laitettua monen yrityksen kautta. Tosin Nemo murjoi vahingossa oikean jalkateräni, mutta kukapa nyt pienistä osumista välittää;) 

Kun Nemo oli nuokkunut puolisen tuntia, sille saatiin viimein laitettua suoneen  rauhoitusaine ja toimenpide päästiin aloittamaan. Odotin mielenkiinnolla mitä sen kidasta löytyisi, sillä sen hampaita tuskin oli hoidettu hyvin pitkään aikaan, jos koskaan. Nemon passi on hieman epämääräinen, joten halusin myös tietää pitääkö sen ikä paikkaansa.

Hammaslääkärillä on näyttö, josta voi omistajakin seurata mitä suussa on. Kun kamera meni pitkin poskihampaita, näkyi viimeisimmissä poskihampaissa ihan hirveät piikit, jotka oli tehneet ilkeät kuopat poskiin. Kariesta oli paljon ja kulmahampaat näyttivät siltä kuin niillä olisi voinut raadella seepran. Hampaissa oli todella paljon korkeuseroja ja enpä ihmettele jos niillä on ollut vaikea syödä.

Toimenpiteinä kulmahampaiden pyöristys, etuhampaiden tasoitus (olivat vähän vinot) , poskihampaiden raspaaminen samaan tasoon ja tietysti piikkien poistaminen. Kuten arvata saattoi, Nemon hampaita ei oltu raspattu koskaan. Kuulemani mukaan Ruotsissa ei ole tapana raspata hevosten hampaita. Siellä on kai hyvähampaisia hevosia;) Hampaat siis tietysti huononee juuri kun raja ylitetään.

Vielä ei ollut myöhäistä korjata poskihampaiden tasoeroja ja ne alkavat pikkuhiljaa säännöllisellä raspauksella pysymään kuosissa. Iloinen yllätys oli se, että Sinttura oli myös hampaiden perusteella saman ikäinen kuin passin tiedoissa.

Ensi kerralla Emäntä on viisaampi ja laittaa geelin ennen hammaslääkärin tuloa. Harmittaa vietävästä kun en älynnyt että Nemon suuhun koskeminen yhdistettynä vieraaseen ihmiseen on katastrooffi. Valitettavasti pään hakkaamisesta seinään ei ole hyötyä, mutta taas tuli opittua asioita sieltä kuuluisan kantapään kautta.

 

24.3  Elämän tosiasioita

Olipa kerran komea aamupäivä! Aurinko paistoi, linnut lauloi (tosin harakat vähän epävireisesti) ja oli kaikilla tavoin kerta kaikkiaan upea päivä. Aamulla kuitenkin olin kuumeessa ja pikku kuumepöhnässä raahasin polleja pihalle. Muistin vasta aitausten luona, että Kunkku oli hajoittanut edellisenä iltana aitansa portin. Jätin pikkuponit lanka-aitoihin ja vein Kunkun tyhjillään olevaan sonniaitaan, joka on tehty Kunkun kestävästä puusta.

Jokainen, joka on sähkölankoja joutunut koskaan virittämään, tietää että jos lanka vastaa jostain maahan, sähkö ei kierrä. Kun sain solmittua langanpäitä yhteen, huomasin että sähköpaimenhan oli ollut koko ajan päällä kun aitaa korjasin. Silti, vaikkei hanskojen läpi iskua ollut tullutkaan, kyllä hieman epäilevästi suhtauduin koskemaan paljaalla sormella lankaan. Silmät kiinni, hengitystä pidätellen suoriuduin kuitenkin tulikokeesta ja näin ollen huomasin että sähköpaimen on rikki.

Valtavassa hangessa, jota oli noin vyötäröön asti, piti raahustaa sähköpaimenen luokse. "Paimenpoika" sijaitsee rakennuksesta suhteellisen kaukana tulipaloriskin vuoksi ja tietysti sellaisessa paikassa, ettei sinne voi aurata minkäänlaista polkua. Vaihtoehtoina oli siis lapioida ura, kai yrittää kahlata menemään. Valitsin jälkimmäisen. Lumilahkeet petti, hanskat jäi aidalle ja kaivelin pari kertaa kenkää irti, kun hanki imi sen syövereihinsä. Voi sitä onnea kun pääsi perille aivan voittaja fiiliksellä!

Kun kaivoin johtokelan esiin hienosta suojaviritelmästä, kokeilin oliko pistoke kunnolla paikoillaan. Varmuuden vuoksi vielä vaihdoin pistokkeen paikkaa, mutta mitään ei tapahtunut vaikka kuinka tahdon voimalla yritin mokomaa vekotinta käynnistää.

Ei siis auttanut kuin raahautua takaisin ja tökin jatkojohtoa seinän pistokkeeseen, toivoen että siinä olisi ollut väliaikainen kosketushäiriö. Ei alkanut naksetta kuuluumaan, joten kävin tarkistamassa oliko kaikki sulakkeet oikeassa asennossa. Tässä tulikin sitten mieleen, että paimenpoika on rikki. Hain toisen tallista, rämmin uudelleen kinoksessa ja asensin uuden paimenen uljaasti kiinni. Kun kaikki oli viritetty ja varmistettu, töpseli kiinni ja eikun odottomaan sitä ensimmäistä naksahdusta. Ei sitä koskaan tullut. Piti mennä takaisin ja kokeilla onko vika johtokelassa. 

Tietysti ainoa johtokela oli valtava ja painoi kuin synti. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten eikun vain vetämään uutta johtoa. Kun johtokela oli paikoillaan ja paimenpojan töpseli varmasti siinä kunnolla kiinni, kyllä tuli varmasti toistettua Isä meidän-rukous ja vaikka minkälaista värssyä perus toimi,toimi,toimi hokemisen lisäksi. Ihan vain varmuudeksi. Kun jatkojohdon pistoke meni kiinni pistorasiaan eikä naksetta alkanut kuulumaan, ei auttanut kuin luovuttaa. Vian täytyi olla pistorasiassa enkä voinut sille mitään tehdä.

Pettymys oli suuri. Ärsytti, väsytti ja kaikkein eniten harmitti, etten käynyt silloin joskus myös sähköasentaja-koulutusta. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa vai mitä? 

 

21.2 Olet hyvä!

Olen asiasta kirjoittanut aiemminkin jossain yhteydessä joskus ja asia on taas noussut pinnalle kerran jos toisenkin. Varsinkin koulussa tämä asia olisi pitänyt olla paljonkin esillä. Nyt vielä kun on yhteishaku tulossa ja pitäisi osata "mainostaa itseään" tiettyyn paikkaan, voikin tulla tyhjä olo. "Olenko saanut harjoitella tarpeeksi itsearviointia?"," Mitä itsearviointi on?"," Mitä uskallan kertoa kun en halua kuulostaa leuhkalta?"

Jokainen ihminen on hyvä jossain. Suomessa sana "hyvä" on kirosana. Varsinkin hevospiireissä. En tiedä mistä tämä kumpuaa, ovatko ihmiset kateellisia kun eivät ole juuri siinä samassa asiassa hyviä? Tai toinen on hyvä samassa asiassa, mutta kokemuksen myötä taitoa en voinut kertyä enemmän. Ihmiset eivät näe omaa hyvyyttään jossain asiassa, koska he keskittyvät mollaamaan sitä, joka uskaltaa myöntää olevansa hyvä. Kyllä, Suomessa tarvitaan rohkeutta sanoa "olen hyvä asiassa x". Kun jokainen ihminen myöntäisi missä asiassa on itse hyvä, hyvä-sana ei ehkä olisi niin tabu.

Jos kateellisuus ja ilkeiden asioiden puhuminen toisista loppuisi elämä ei olisi niin rankkaa. Ei tarvisisi huolehtia toisten asioista ja jokainen uskaltaisi olla sellainen kuin on. Ei tarvitsisi mielistellä toisia ja varoa sanojaan. Ei tarvitsisi olla tunne, että olen huono kaikessa tai on huono omatunto siitä että on hyvä jossain.

Heitän kaikille haasteen! Kerro ihan pokkana missä asiassa olet hyvä. Mitä suuremmalle joukolle sen voit sanoa, sen parempi. Vaikka talliporukalle tai blogissa, koulussa ... Ja ihan pokkana, ei mitään vähättelyjä. Minkä lahjan olet saanut, mikä asia saa sinut tuntemaan että olet hyvä? Ihan rehellisesti. Kuka uskaltaa tehdä sen? Se voi olla ihan mitä tahansa eikä sen tarvitse välttämättä liittyä hevosiin. Kunnioitukseni jokaiselle joka sen uskaltaa sanoa.

Palkkioksi tästä saat tämän: Jos sen jälkeen saat kuulla olevasi itserakas, leso, leuhkija, isottelija, kuningas jne. muut ovat kateellisia. Saat myös arvokkaan tiedon siitä, kuka on oikeasti kaverisi. Tämä karkottaa kaikki sellaiset ihmiset, joita olet luullut ystäviksesi, mutta eivät sitä todellisuudessa ole. Tunnet myös itsesi paremmin. Miltä se tuntui? Hävettikö, pelottiko ja mikä auttoi sinua sanomaan sen ääneen? Miltä asia tuntui jälkeenpäin? 

©2019 Farmin - Tila Lapissa - suntuubi.com